Panu Rajala

Merkittävää kaupantekoa Hämeenlinnassa; vanhempien huvila Iittalassa myyty, haikeaa ja helpottavaa.

Samalla matkalla jätän Otavaan korjatut vedokset; Kuningasajatus ilmestyy lokakuussa.

Ja kirjallinen kiertely jatkuu Järvenpäähän, missä Juhani Ahon seura järjestää perinteisen seminaarin, nyt elämäkerrallisuuden vaiheilta. Samoja teemoja kosketeltiin kuin tietokirjailijat Helsingissä. Minulla oli pyydetty kommenttipuheenvuoro, johon sainkin sytykkeitä niin Niemen Jussilta, Anna Kuisminilta kuin kahdelta nuoren polven tutkijalta Minna Maijalalta ja Päivi Koivistolta. Kuulin käsitteen autofiktio, joka tarkoittaa fiktiivistä muistelevaa teosta, jossa kirjailija esiintyy itse omalla nimellään. Melko tarkkaan määritelty, mutta ainakin Kalle Päätalon Iijoki-sarja on kai maailmankirjallisuudessa ylittämätön autofiktion kuningas laajuudeltaan ja kaiketi tarkkuudeltaankin. Sitä tutkija ei tullut maininneeksi, pari uudempaa kirjasta kyllä, Saision ja Hotakaisen. Entäs alter egot, eivätkö mahdu autofiktion piiriin? Oikean nimen käyttö on jokseenkin formaalinen lajiperuste.

Arkiston Anna oli kekannut hauskan muistelman Minna Nikanderilta, myöhemmin Markkulalta, joka oli yhden kesä Ahon kihlattu. Ilmeisiä yhtymäkohtia J.H. Erkon kihlattuihin. Tällaiset virkistävät muuten vakavaa seminaaria. Kiinnostavaa sinänsä, että nuori tutkimus on uudelleen kiinnostunut biografiasta, kun muistissa ovat menneiden vuosikymmenten ankarat ja ahdaskatseiset porttikiellot siihen suuntaan kirjallisuudentutkimuksessa.

Saatiin lohikeittoa ja kahvia ja leppeätä seurustelua, yleisöäkin riitti ihmeen paljon, vaikka oli heleä syyskesän iltapäivä. Ajelin viimein takaisin Kyröön ja ehdin saunaan Törmälle. Uutisvuoto jatkui entistä hölmömmän tuntuisena.

Joku tässä ihmetteli kuinka jaksan hypätä kaikissa ”kissanristiäisissä”. No sitähän en todella tee, maalla neljännesvuosisadan asuneena tunnen hiljaisuuden ja yksinäisyyden. Mutta nyt näitä kertyi.

Tietokirjatapahtumassa Tieteiden talossa käytävä keskustelemassa siitä ikuisesta faktan ja fiktion suhteesta, josta ei hevin selvää tule. Pirjo Hiidenmaa meitä usutti puheenjohtajana, Paula Havaste ja Sirpa Kähkönen asiallisina keskustelijoina. Mitähän saimme sanotuksi. Ainakin sen että romaanin keinoin historiallinen asiakuorma tulee lukijalle läheisemmäksi, saattaa vaikuttaakin. Väinö Linna jo vahvisti, että Pohjantähti vaikutti emotionaalisesti, vaikka samat seikat oli historiantutkimus jo tuonut esiin. Siinä romaanin vahvuus. Silti arvostan kovia tosiasioita, minusta historia ei ole pelkkiä tarinoita kuten nyt trendikkäästi tahdotaan väittää. Eläköön edelleen hyvä tosipohjainen lähdekriittinen tietokirja.

Pyörähdeltiin Filin vastaanotolla jokunen tuokio, Lasse Lehtisen, entisen Lontoon toverin tapasin pitkästä aikaa sekä muita asiaan kuuluvia tietokirjailijoita. Tiina Lehtorannan kanssa mietimme sen Waltari-näyttelyn nykyistä kohtaloa, liekö laatikot rahdattu Pariisiin. Lupasimme lähteä tutkimusmatkalle, kun saamme kohdeapurahan.

Vammalan vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmatoimikunnassa vierailevana ”asiantuntijana”; vilkasta, perusteellista tuuletusta menneen kesän päivien kokemuksista, seuraavien suunnittelua Kirsti Mäkisen johdolla. Joukko jossa tunsin viihtyväni, ideoitakin syntyi ja syötiin hyvin Rodolfossa.

Vesan kanssa jatkettiin kirjallisuuden ja kustannusmaailman vapaamuotoista tarkastelua Painobaarissa. Kovaa on kirjankustantaminen nykyään, taloissa tuulee.

Päivällä lähiliikkeen kaveri kävi laittamassa digiboksin käden käänteessä ja hyvin näkyy, vaikka taloyhtiön kaapelillahan voisi vanhoja kanavia katsella talveen saakka.

Juha Jokelan Fundamentalisti kestää hienosti myös TTT-Kellarissa, kerrassaan hyvä teksti ja näillä main polttavakin jos ajatellaan Nokian herätysliikettä. Minna Hokkanen ja Auvo Vihro näyttelevät erinomaisesti tai oikeastaan vain ovat uskottavasti ja aidosti niitä henkilöitä kuin ovat. Tuo jutustellen juontava rakenne tuo näytelmän ja asiat lähelle, tekee kaiken, kipeydenkin vaivattomaksi. Loppu ei kouraissut nyt siten kuin Helsingin esityksessä, ehkä se johtui vain toistuvasta katsomiskerrasta. Joka tapauksessa ajattelemaan paneva teos, ja se on teatterissa jo jotakin, harvinaisuus.

Väliajalla puhelimme tuoreen rovastiparin, Hannun ja Annelin kanssa, jälkimmäinen Minnan äiti, joten paljonkin riitti kosketuspintaa. Kun en ole koskaan kokenut riparileiriä, tavallisen Norssin poikien rippikoulun vain, asiat eivät ole sillä tavoin tuttuja kuin nuoremmille. Silti elimme esityksen läheisesti, kiitollisina.

Julkistettiin jo toinen kirja Waltarista vuoden sisään; edellinen oli Markéta Hejkalován tsekeille kirjoittama. Risto Lindstedtin ja Reijo Vahtokarin kaunis teos liittyy WSOY oppikirjasarjaan, suuri koko, elävä kuvitus, hyvä taitto ja ohut selkeä tekstilaatikointi. Kuten tekijät vahvistivat, mitään uutta ei tässä esitetä, vaan kootaan olemassaoleva tieto journalistiseen tyyliin. Sellaisena hyvä johdatus Waltarin kirjalliseen toimintaan. Kouluissa ja lukuringeissä käyttöä.

Yhden uuden löydön sentään huomasin nopealla selailulla, se liittyy Satu Waltarin tuotantoon, ehkä joihinkin matkavaiheisiin. Mutta tyhjentymätön on vielä persoonallisesti nähty elämäkerta, ensimmäinen syvätulkinta tässä tekeillä. Uuttakin aineistoa riittää, liiaksi saakka. Viimeksi avautunut näkymiä Marjatta Waltarin sukuun ja Kalhon kartanoon, niiden merkitys paljon suurempi kuin aavistin.

Luen Kapteeni Leo Rainion ihmeellisiä seikkailuja, jotka Waltari tehnyt yhdessä Armas J. Pullan kanssa. Näistä aukeaa yllättävän valaisevia näkymiä jopa tuleviin historiallisiin romaaneihin sekä propagandatöihin, jotka odottivat. Yhteistyöstä otettava vielä tarkempi selko, yhteinen kekseliäisyys nuorilla miehillä mieletöntä ja hervotonta, kärjeltään poliittista satiiria, härskiä ja estotonta, täyttä 30-lukua.

Täytän 62 vuotta, ei tunnu vielä raskaalta taakalta. Saan lämmittäviä toivotuksia sieltä ja täältä. Molemmat vanhemmat kuolleet, lämmin vaimo tärkeänä tukena. Ja lapset, jotka yllättivät eilen kekseliäisyydellään. Kaikki tuntuu näiltä osin olevan viimeinkin kunnossa. Että saan näinkin terveenä, kohtalaisessa kunnossa tässä remputella. Monia ikätovereita on kaatunut.

Suuri toimintapäivä, järjestäjinä yhtyneet jälkeläiset.

Lapset panivat toimeen luontoretkeilyn vaativine tehtävineen, häälahja meille vanhemmille. Selvisimme kohtalaisen hyvin tehtävien vaikeusasteen huomioon ottaen. Pohjustimme iltaa ravuilla ja lauluilla, viikonloppu täyteläinen, suven viime henkäyksiä.

Välillä pujahdettava Kansainvälisen savusaunaklubin IX kongressiin Kyrölään ja Heiskalle puhumaan saunasta kirjallisuudessa, Sillanpäällä erityisesti, myös Aholla ja Haanpäällä, miksei Arto Paasilinnallakin. Fiksua joukkoa nämä saunaintoilijat, ehdin vielä kokeilemaan illan suussa Heiskan savusaunaa ja ruokailemaan rentouttavan toimintapäivän päätteeksi.

Kuulimme lämpimät muistosanat Eero Välikankaalle. Varsinainen savusaunaneuvos on poissa joukosta. Ehti vielä evästää minuakin savusaunahankkeessani, kävi täällä paikat katsomassa viime vuonna. Lupasi tarkistaa eri työvaiheet ”ettei tule pahoja virheitä”… Eipä ehtinyt. Odottelen vieläkin lupani kanssa lainvoimaa ympäristökeskuksen myönteiselle lausunnolle, mikä oli suven ilahduttava yllätys, täyttä asiaa. Sitten työhön toimeen.

Illalla alkoi Heimat uudelleen, hieno toinen sarja. Kirjoitettu ilman yhtäkään draaman oppilausetta, yhtäkään alan kurssia, uskoisin. Rosoinen, odottamaton, hidas, leikkaava, elämän näköinen. Tv-kesän huomattavin kulttuuriteko sivuutettu ilman mitään huomiota yleisemmin.

Ylen sosiaalinen viikko takana, siihen kuuluivat Kuohun vihonviimeinen koululaisnäytös Myllykolussa (mainio toteutus) sekä virkeitä kyläilyjä, häävideonkin juhlava kantaesitys. Tasokkaasti ja monipuolisesti tallennettu tapaus alkaa liukua historiaksi.

Aulis Aarnio toi ystäviään sillanpääläiselle kierrokselle, joka oli ainoa opastukseni tänä kesänä. Kirsi Kunnaksella hauskoja ja kirpaisevia muistoja Sillanpään perheestä 30-luvulla, kävi siellä syömässä. Pepsi Paloheimolla värikästä kerrottavaa yleisradiovuosiltaan, varsinkin siinä Raipalan sukuhaudan kohdalla. Kyllä sen lenkin kesti, ja kesti vielä Tapahtumien yön eilen lauantaina, toisen hautakierroksen talollissukujen edusmiesten ja naisten johdolla (hyvä ajatus) sekä tanssit Heiskan tallissa.

Kaiken aikaa piti olla tekeillä esitelmä Hanasaaren pohjoismaiseen klassikkoseminaariin täksi päiväksi, mutta parina viimeisenä päivänä se tietysti puristui, ruotsi sujuu näin loppusuvesta kankeasti, mutta aihe Waltarista innosti ja juttu syntyi. Ajoin edestakaisin sunnuntairauhallisia teitä ja kohtasin perillä ruotsalaisia ja meikäläisiä kirjallisuustietäjiä ja nimikkoseurojen edustajia. Hieno paikka on Hanasaari, inspiroiva ympäristö ja ruoka mainiota. Kuulin ensin Strindberg-museon johtajan Katarina Ek-Nilssonin esitelmän Strindergin ja Selma Lagerlöfi rooleista ja myyteistä, klassikkojen mytologisoinnista, minkä jälkeen posotin oman juttuni Waltarista (korjaan sen kohta sivuille) ja sitten Clas Zilliacus kommentoi vapaasti mikä klassikoissa ja klassikoita ärsyttää ja lopuksi oli pieni paneelikeskustelu. Ihan leppoisa ja henkevä kirjallinen keskipäivä.

Vähän yllättäen muutama ruotsalainen osanottaja tuli todistamaan Waltarin kestävästä suosiosta Ruotsissa; juuri ilmestyi Sinuhesta kuulemma uusi painos. Elämäkerta herätti mielenkiintoa, siispä töihin tästä.

Mika Waltarin juhlavuoden valtuuskunta (komeaa, eikö totta) retkeili Hartolaan ja Sysmään.

Jaa miksikö? No siellä on otettu varsin aktiivinen aloite tulevaan vuoteen ja Waltaria aiotaan juhlia näyttävin menoin, niin saatoimme päätellä. Waltarin vaimon sukujuuret juontavat vahvasti Kalhon kartanoon ja sen maalla on mökki, jossa Sinuhe ja Mikaelit on kirjoitettu. Sopiva pyhiinvaelluspaikka, varsinkin kun ei ole julkisesti nähtävillä.

Meillä oli suotuisa onni, sillä Marjatan serkku Eero Karlsson esitteli mökkiä ja omaa asumustaan Näsiä vauhdikkaasti ja hyvin asiatiedoin. Harmaan hirsimökin yläkerrassa voi vielä hyvin eläytyä egyptiläisten valtaamaan ullakkomiljööseen sekä Neljän päivänlaskun hirtehisiin tunnelmiin. Mikalla huolto pelasi: anoppi ja vaimo huolehtivat täydellisestä kirjoitusrauhasta.

”Se oli sitä aikaa…” kuten puheenjohtajamme Paavo Lipponen haikeana huokaisi. Ovat kuulemma näkymätkin innostavammat kuin eduskunnan umpinaisessa työhuoneessa.

Saimme hyvän lounaan elävän torvisoiton säestyksellä (!) tulevassa juhlapaikassa, kuulimme Juhana Schildtin mainiota vieraskirjaselostusta vanhempiensa juhlista, joissa Mika ja Marjatta ja Satukin vierailivat ja paljon muuta.

Olihan antoisa vaikka helteinen retki. Touko Siltalan kanssa ehdin vaihtaa muutaman sanan elämäkerrasta, jonka ohjelma on jo kaikin puolin selvää – vain tekstiä toistaiseksi puuttuu. Sitäkin päivän mittaan karttui, aineistoa yllin kyllin ja tarkistettavia viitteitä.

Katselimme vielä Asikkalassa Kekkosen kalastusnäyttelyä ja kuulimme tarinoita. Niitä riittää suurlähettiläs Heikki Talvitiellä ja muilla paikallisilla tuntijoilla. Itä-Hämeen museokin alussa katsastettiin, Maila Talvion ja Uuno Kailaan huoneet ja jatkoa seuraa, kuulemma Mikan kammari. Kivimaa kun vielä tulee niin siinä ovatkin Tulenkantajat koolla – Itä-Hämeessä!

Yhdyn puheenjohtajan yhteenvetoon: – On meillä tässä aineistoa… Anneli kutsuu heti Waltari-seuran koolle, painetaan täysillä ensi vuotta kohti.