Panu Rajala

Tieto Waltarin viimeisestä Palmusta, jota ei filmattu, repesi valtuuskunnan kokouksesta. Siihen on tietysti innolla tartuttu. Eilen puhelin pirisi vilkkaasti. Lausunnot Hesarissa ja Iltsikassa osin ristiriitaisia, mutta uutinen ainakin lykkää mahdollista julkaisemista. Yleistä lukunautintoa käsikirjoituksesta tuskin saa, mutta Palmu-friikeille se olisi herkkua. Kassila ideoi ja Waltari kirjoitti, entisten Palmu-leffojen tyylin kyllä tunnistaa ja repliikit voi kuvitella tuttujen näyttelijöiden lausumina. Lukija voisi ohjata käsiksestä mielikuvissaan oman Palmunsa. Teema oli ajankohtainen 60-luvun alussa: vanhan Helsingin häviäminen repimisinnossa. Mukana on Waltarin tuttua alakuloista huumoria. Mutta toistaiseksi tämäkin teos, Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu, saanee levätä rauhassa.

Aamulla Vepan baarissa rovastimme Sakari pohdiskeli punaisten siunaamista, mistä on kirjoittanut paikallislehteen. Onkohan Hämeenkyrö viimeinen pitäjä, missä tätä lykätään. Sekunda järjesteli pöydässä papereitaan. Toiset tilaavat postin baariin, Sekunda säilyttää siellä arkistoaan. Sitten pidimme löysät sisätreenit hallissa, voitin viimeisen erän tarkkuusfutiksessa ja tarjosin kahvit Matille ja Askolle. Jätteenpoltosta riittää loputtomasti parranpärinää, ratkaisun hetket lähestyvät.

Timo Osara on kuollut. Muhkeasti näytteli isäntä Raipalan Jalmaria täällä Töllinmäen tohtorissa 30 vuotta sitten. Aina iloinen veikko, Johannes Virolaisen kova kannattaja. Vanhat kunnon kyröläiset katoavat yksi toisensa jälkeen.

Niin ja Hannu Savola, nuori päätoimittaja poistui kesken kaiken. Ikätoverit aina pysäyttävät.

Muuten: Petäjällä on Hesarissa pieni kuunteluvirhe. Taisin sanoa jotain Waltarin surumielisestä huumorista, mutta se on muuntautunut jutussa suomalaiseksi huumoriksi. No sitäkin, totta kai.

Lauantaista liikkeellä; nyt on aika keskittyä kirjoittamiseen ja hiihtämiseen.

Lahden VIII Historiapäivät oli jälleen sympaattinen tapaus kiljupakkasilla. Matti Klinge puolusti tapansa mukaan keisarivaltaa ja keskitettyä valtaa yleensä (Putin) ja viittasi meidän omaan ”vallankaappaukseemme” 2000, jolloin eduskunta otti itselleen presidentin valtaa ja aikoo jatkaa samaan suuntaan. Parlamentin rinnastus vanhaan aateliin, joka taisteli keisaria vastaan, on aika huima ja kaukaa kyllä perusteltu. Kuninkaan ja kansan suoraa liittoa ilman välikäsiä kannatti jo Topelius.

Vesa Vares tarkasteli 20-luvun sisäpolitiikkaa, joka oli yllättävän suvaitsevaista ja kiristyi sitten seuraavalla vuosikymmenellä, aluksi, kunnes lientyi. Siitähän oli minun hyvä jatkaa 20-luvun kirjallisuuteen, joka nouti kansainvälisiä virikkeitä varsin ahnaasti Berliinin, Pariisin ja satumaisen idänkaipuun suunnilta (Paavolainen, Waltari, Tulenkantajat). Rinnalla jatkui kansankuvauksen ja sisällissodan tilityksen linja, kärjessä Sillanpää. Liitän esitelmän myöhemmin sivuillensa.

Historiapäivien positiivinen yllättäjä oli Nalle Wahlroos, joka kertoi innostuneesti Åminnen kartanostaan ja toimistaan sen kunnostamiseksi. Rahalla voi siis tehdä tällaisiakin kulttuuritekoja. Gustaf Mauritz Armfeltia käsiteltiin ruotsinkielisessä seminaarissa, jota Marja kiinnostuneena seurasi, tietysti tarvasjokelaisena.

Päätimme päivän Kaupunginteatterin Eero-näyttämöllä, jossa esitettiin pieni jäntevä englantilainen aviodraama Kunnia, hyvin tehty, pidän tällaisesta missä ei tarvitse tehostein eikä lavastein retostella. Näyttelijät erinomaisia (Kaarina Turusen ilmentämä jätetty vaimo muutoksineen!), liikkui Lontoon intellektuellien piirissä, terävästi.

Sunnuntaina faija ”kiitettiin kuolleeksi” Johanneksen kirkossa, missä pääsin ripille 1961. Ajelimme Malmille vielä hautaa tervehtimään.

Aila Meriluoto juhli 60-vuotista kirjailijantaivaltaan eikä suotta Villa Kivessä. Se olikin lähinnä lahjakkaiden jälkeläisten mobilisoima lämminhenkinen iltapäivä ohjelmineen, lounaineen, näyttelyineen. Eeva Kilven kaunis puhe jäi mieleen. Olisihan odottanut jotain virallistakin tahoa tervehdykselle, mutta näin oltiin kuin perhepiirissä, lempeää, iloista. Juhlakalu aina vain vetreässä vedossa.

Saattelin Marjan Töölönlahden jään yli Turun junaan ja luin illalla vielä faijan hyllystä Lasimaalauksen (1946) kannesta kanteen: kuin uhmakkaasti helisevää todistusta siitä, miltä tuntui nousta nuorena sotien painon alta elämään vailla korulauseita ja tyhjiä ihanteita. Siten illuusiottomuudessaan henkisesti jopa Sinuhe egyptiläisen rinnakkaisteos.

Maanantaina SKS:n lukusalissa sukeltamassa Elina Vaaran nauhoitettuihin muistoihin ja iltapäivällä Eduskunnassa, missä pidettiin Mika Waltarin juhlavuoden valtuuskunnan peräti arvokas kokous puhemies Paavo Lipposen johdolla. Vähän voisi hätkähtää näin puitteiltaan arvovaltaista avausta, mutta Waltarin elävä henki pitää varmasti pintansa kaikkea jäykistelyä vastaan. Lipponen erinomainen johtohahmo, hänen intellektuelli puolensa pääsee oikeuksiin. Keskustelu monipuolista ja jopa idearikasta.

Luin faijan hyllystä uudelleen Olavi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä (1929), siinähän on toistoa, huudahtelua ja hengästynyttä snobbailua riittämiin, mutta myös välähtäviä havaintoja ja ajan manifestia, mikä olennaisesti liittyy Waltarin nuoruuteen: Paul Morand, Maurice Dekobra, Pariisin yöt, kabareet, alastonkultti, kaupunkiromantiikka jne. Sekä rikkauden, hienojen autojen, mondeenin elämän estotonta ylistystä, siten sukua ajallemme taas.

Veijo Meren Manillaköyden ilmestymisestä 50 vuotta. Kirjailija oli edelleen hyvässä vedossa Otavan tilaisuudessa. Kuvitettu laitos ilmestyi. Kun sitä selaa, palaa tuoreena mieleen opiskeluaikojen lukukokemus. Silti Linna jyrää sotakuvauksissa; elävä ihmiskuvaus tarttuu kollektiiviseen mieleen toisin kuin hirtehinen jutuniskentä.

Edestakainen lentomatka Savonlinnaan perjantaina heilahti kevyesti; perillä esitelmä aiheesta ”Waltari ja orientti” Osmo Pekosen järjestämässä sarjassa kirjastossa, isäntinä Tietokirjailijat. Yleisöäkin venäläisestä lumipyrystä huolimatta. Kysymys tiukkasi, miksi bysanttia on kuvattu meillä niin vähän. Aiheellinen pohdittava, eipä Waltarin aikoina islamkaan ollut muodissa.

Iltapala Pietari Kylläisessä viritteli monia hankkeita lähinnä Pekosen ehtymättömästä ideapankista.

Isän siunaustilaisuus muodostui ehyeksi ja lämpimäksi suvun kesken. Pastori, tri Ermo Äikäällä on omakohtainen tuntuma pitkään isäsuhteeseen ja suhtautuminen sen mukaista, ajatukset aidosti läsnä. Lassi Logren soitti koskettavasti Konsta Jylhän Vaienneen viulun ja Anssi Hirvonen kajautteli komeasti Merikannon hengellisiä lauluja. Oltiin Johanneksen kirkon perinteessä syvällä, sehän oli perhekirkkomme, myös Oskar Merikannon ja Tauno äikään työpaikka.

Hyvä muistotilaisuus jättää keventyneen, kiitollisen, onnellisen haikean jälkitunnelman.

Nähty kaksi ylhäistä merkkiteosta, Paciuksen-Topeliuksen Kaarle kuninkaan metsästys oopperassa ja The Queen elokuvissa. Edellinen kunnolla punottu juonitarina kauniiden sävelten siivittämänä (pakollinen modernisointi paikoin tuntui turhalta), jälkimmäinen hieno, sisäistynyt, tyylikäs kurkistus vallan verhojen taakse. Dianan draaman käsittely ei varmasti pääty vielä tähän. Helen Mirren ansaitsee Oscarin ja myös Tony Blairista syntyi hauskan ketterä pääministeriprofiili.

>Kirsti Mäkisen Lollot ja kollot julkistettiin Otavassa maanantaina Runebergin päivänä, suomalaista naapurihuumoria, johon on vielä rauhassa palattava. Tilaisuus runsas, tekijä esitteli kirjaa jäntevästi, kiinnostavasti; alkoi tuntua että vanha aihe onkin ajankohtainen näissä kuntaliitosten kahinoissa. Jopa Kyrön sarvipäät saavat ansaittua huomiota. Paljon tuttuja, kiva tunnelma. Kirsti aloitti mediarumbansa näkyvästi.

Runeberg vaihteeksi hyvin esillä. Juhani Lindholmin uusi suomennos Vänrikeistä huomattu, Teivas Oksalakin jyrisi radiossa ja Pertti Lassila ja kumppanit keskustelivat henkevästi iltapäivällä. Marja laulatti koulussa kaikki Sven Tuuvan 28 säkeistöä ja oppilaat pyysivät heti uusintaa! Niinpä minäkin poikkesin pitkästä aikaa Litteratursällskapin juhlaan yliopiston juhlasaliin, saaliina Carina Burmanin säkenöivä juhlaesitelmä neljän kirjallisen naisen vaiheista sekä Christina Indrenius- Zalewskin lausumaa Weckselliä. Moderni musiikki raotti juhlan pönötystä.

Ja sitten vain isän uurna Malmin sukuhautaan kiljuvassa pakkasessa (liitän oheen muistokirjoituksen) ja Ainon kanssa jälkitunnelmointi, minkä jälkeen hurautus Kyröön; täällä kissa vetreänä hengissä, ruokinta ja posti hoidettu, talo paikallaan, lämpö kohtalainen. Vieläkin osanottoja; lämmin kiitos niistä. Katselin unettavaa vaalikeskustelua ja lappilaista poliisisarjaa, eilinen Länteen itään vahvana stalinismin kuvauksena mielessä. Uusi elämänkausi alkaa.

.

Muisto Kirkasta; lämmin ja ystävällinen kaveri, joka kävi innokkailla kierroksilla.

Kirka poikkesi meillä Kutsumuksessa matkalla Ikaalisiin ja halusi jotain paikallista täkyä alkujuontoonsa. Kerroin hänelle nämä vanhat nimittelyt: Ikaalisten hillopieksut ja Kyrön sarvipäät. Kehitä jotain niistä. Kirka innostui ja varmisti moneen kertaan kuinka ne nimitykset menivät. Muistikohan niistä mitään juontoa kehittää?

Näistä köllinimistä ilmestyy Kirsti Mäkisen kirja maanantaina Runebergin päivänä. Ylihuomenna juhlistetaan Veijo Meren Manillaköyden 50-vuotista taivalta. Isä siunataan Valon päivänä. Näistä mennään kohti kirkastuvaa kevättä.

TTT:n Lehtikeisari näkyykin saaneen teilaavia kritiikkejä kautta linjan. Apunen vielä naulasi omat teesinsä Aamulehden alakertaan. Radiosta olin kuulevinani, että ohjaaja Kotkaniemi oli hieman tyytymätön kritiikkeihin, varsinkin Hesarin. Tuskin asiasta saadaan isoa kärhämää. Harvoin enää kriitikot ja taiteilijat ottavat julkisesti matsia.

Lukaisin Napi Lepokorven vanhan kirjan (1983) Sanovat Urpon sammuneen. Siinäkin oli enemmän eloa ja ainesta kuin kankeassa näytelmässä. Huvittavaa että Väinö Linnakin viihtyi Lahtisen piirissä. Napi siinä toimi uutterana välimiehenä. Kirjassa näkyy poikamainen kuvauskohteen ihailu sekä harmi tämän tolkuttomasta viinan orjuudesta. Eipä jaksanut voitoistaan juuri nauttia. Hurjasteluissakin oli jotain väkinäistä, usein poskelleen mennyttä.

Turussa osuimme sunnuntaina hauskaan runomatineaan. Kulttuurikeskuksessa esitettiin runoja ja lauluja Achreniuksesta Risto Vuoriseen, yhdistävänä teemana tietysti hyvä Turku. Arja Lyly ja Riitta Vasenkari siirtyivät notkeasti tunnelmasta ja ajasta toiseen. Siellä kuultiin Erkki Mäkisenkin ’Liehuva liekinvarsi’ naisellisena tulkintana, manalle meni nuorena hyvä mies. Kuultiin myös mainiota Mustapäätä ja ainakin minulle tuntemattoman tekijän Maritta Flyktin riemukas ’Martta Jokinen, Sofiankatu 3’. Löytöjä muitakin, kiva vaivaton ohjaus Marja-Leena Kurosen. Runotunti omistettu Jarkko Laineelle. Kun vielä kerran esittävät, kannattaa Turku-kävelyllä poiketa.

Kaksi teatteriesitystä, toinen viime viikolta, toinen eilisestä ennakosta.

Juha Jokela: Fundamentalisti. Teatteri Jurkan vierailu Espoossa.

Ei heti uskoisi, että kahden henkilön lähes kolmetuntinen keskustelu uskonnosta voisi pitää niin pihdeissään kuin tässä tapahtui. Jokela on taikonut intensiivisen, sähköisen, sekä vapaamuotoisen että kiinteän esityksen kahdesta vastakkaisesta uskonnäkemyksestä, mukana eroottinen jännite naiivin, ehdottomuuksia etsivän ja uskoon heittäytyvän lahkolaistytön ja tieteellisesti suuntautuvan, radikalismillaan keikailevan pappismiehen välillä. Vieressäni istui eläkkeellä oleva kirkkoherra, joka haukkoi henkeään ja piti esitystä ”hurjana”. Sitähän se olikin. Lisäksi erityisesti tytöstä kasvoi syvä ja psykologisesti perusteltu läheisriippuvainen ihmiskuva. Antti Virmavirta johdatteli juttua kertojana takautumin ja muistelevin dramatisoinnein; ihmeen luontevasti istuva ratkaisu. Teatterista poistui syvissä aatoksissa.

Jorma Kairimo: Lehtikeisari. Ohjaus P. Kotkaniemi, TTT:n suurella.

Saattoi odottaa karnevalistista, hilpeän kirpaisevaa kuvausta sensaatiolehdistön varhaisilta ranttalivuosilta. Aivan toisenlainen tuli: vakava, kolkko ja pinnallinen läpikelaus Urpo Lahtisen ja Hymyn pohjaltaan traagisesta menestystarinasta. Ei se myöskään ole kunnon moraliteetti, niin ohuesti hipaistaan polttopisteitä, mm. Timo K. Mukan kohtaloa ja seurannutta oikeudenkäyntiä. Onpahan keskivertoinen elämäkertanäytelmä miehestä, jonka käsissä kaikki muuttui kullaksi ja tuhkaksi.

Lari Halme on hyvä ja notkea koomikko, mutta ei hänessä ole Lahtisen leikkisää klovnia ja nautiskelijaa, ei renessanssiruhtinaan alkiotakaan. Ihmeen äyskivä, kapea ja ryppyotsainen tepastelija nähdään lavalla. Muut ovat täytettä etupäässä (Ami Räsäsessä pientä komiikkaa), huumoria hitunen, satiiria nimeksi, todellista kritiikkiä ei senkään vertaan paitsi lopun syytös Pomo Paavolan toimia kohtaan. Lopustahan varsinainen draama vasta alkaisi.

Mutta on yksi valopilkku: vierailijan Matti Onnismaan vetäisemä hirtevä hahmo Veikko Ennalasta! Salamyhkäinen tyyppi oli Ennala, myyttinsä kuristama tekstilläraatelija. En muista juuri juttujansa lukeneeni, vain vilkaisseeni: niissä oli jotain perverssiä briljanssia, epäaitoa. Hän piehtaroi alhaisissa aiheissaan ja tuijotti samalla ihastuneesti omaa napaansa. Pitkä kapakkakohtaus Lahtisen kanssa on kohtalaisen hyvä, paras. Yritystä sukeltaa pinnan alle.

Tuntui että tekijän eivät oikein innostuneet aiheesta, vaan kuljettivat sitä välimatkan päässä itsestään. Hyviä naisnäyttelijöitä käytettiin polkualennuksella. Mitä saatiin irti esim. Annikki Ant-Wuorisesta? Kävely halki näyttämön. Ja mitä teki Irwin Goodmanin klooni juhlakohtauksessa, joita oli liikaa. Ryyppäämisen uskoi vähemmälläkin.

Muistuu kaukaa (1976) mieleen Per Olov Enquistin näytelmä samantapaisesta aiheesta, nimeä en muista, mutta se keskittyi yhteen moraaliseen huutomerkkiin: yksityiseen ihmiseen häntä jahtaavan toimittajarevohkan uhrina. Nyt entistä ajankohtaisempi aihe! Kuka tekisi kouraisevan näytelmän, ei vain kiiltävää kavalkadia. Tästä poistui tyhjin aivoin.

Kaksi esitystä: toinen puhuttelee voimakkaasti kahden ihmisen dialogina, toinen pitkästyttää koko suuren näyttämön koneistolla. Teatterin käänteiset kasvot.

Saattelimme sitten isäni rajan yli rauhalliseen syvään uneen tiistaina.

Vaikka pitkän 97-vuotisen elämän päätös ei tullut yllätyksenä, on silti päällimmäisenä tunteena syvä haikeus ja suru. Viimeinenkin selustayhteys elämän taipaleella on katkennut. Käännekohtaan liittyy samalla kiitollisuus näin kauan jatkuneesta, henkisesti virkeästä ja horjumattomasta tuesta ja kannustuksesta meitä jälkeläisiä kohtaan.

Kokoonnuimme Matti Vanhasen kutsusta Kesärantaan, koko maanpuolustuskurssi 143. Kymmenen vuotta sitten Matti harjoitteli kurssillamme pääministerin tehtäviä ja on selvinnyt nyttemminkin niistä hyvin.

Prikaatikenraali Markku Nikkilä selvitti ytimekkäästi nopean toiminnan joukkojemme koulutusta Porin Prikaatissa. Kävi selväksi joukkojen korkeatasoinen koulutus ja toimintakyky verrattuna vaikkapa jenkkeihin ja britteihin, mistä rekrytoidaan enimmäkseen katujen työttömiä. He ampuvat ensin ja menevät sitten katsomaan mikä rasahti, kärjisti kenraali. Uskomme suomalaiseen sotilastaitoon kasvoi vankkumattomaksi. Sotilaita on aina ilo kuunnella, sillä he puhuvat selvää suomea ja suoraa asiaa.

Nautimme illallisella paistettuja silakoita ja perunamuusia. Matti oli itse valinnut ruokalistan, mistä annoimme hänelle yksimielisen tunnustuksen. Matti myönsi, että kulunut EU-puheenjohtajuus oli huikea elämysten sarja ja ilmeinen menestys mielestämme. Tulevaan vaalikamppailuun hän suhtautui tyylinsä mukaan leppoisasti, liikoja jännittämättä. Porvariyhteistyön rummutus mediassa tuntui lievästi ärsyttävän, samoin muutamat muut mediailmiöt, joita sivusimme TV1:n kehityspäällikön Armi Kyynäräisen hyvällä asiantuntemuksella. Neuvoimme kuinka Armin tulisi yksikköään kehittää. Varsinkin lisääntyvät ohjelmien ennakkomainokset ottavat pannuun uutisia odotellessa, mutta Armi perusteli markkinoinnin tarpeellisuutta näkyvyyden lisäämiseksi kovassa kanavakilpailussa.

Oltermannimme Matti Ala-Huhta vakuutti viihtyvänsä yhtä hyvin Koneessa kuin Nokiassa ja mikäs viihtyessä, kun uutiset vilauttivat hänen omistuksiaan yhtiössä. Se kertoo lujasta sitoutumisesta. Lopuksi pääministerin poistuessa keräämään voimia uusiin taistoihin kurssimme pohjalainen isäntä Risto Pouttu toivotti ”kohtuullista vaalimenestystä” mihin toivotukseen lautasia kalistaen yhdyimme.

Hämeenkyröön on viikon kuluessa laskeutunut luminen talvi. Kahlasin nilkkoja myöten autolta keittiön ovelle. Helsingissä satoi vettä ja paistoikin.

Olihan hämmästeltävää paikallislehden 85-vuotisjuhlanumerossa. Teemaksi oli valittu Rakkaus (!) ja julkaistu valtavan laajuiset haastattelut emeritus rovastimme Hannu Lehtipuun kihlauksesta Anneli-rovastinsa kanssa sekä pienempi jutelma meistäkin Marjan kanssa. Luojan kiitos Marja oli saanut puhelimessa hikeä vääntäen meidän juttuamme lyhennetyksi joutavuuksista. Leena-Maija on vuolas ja sinnikäs päätoimittaja, täytyy sanoa. Uskoisinpa että näistä riittää joka tapauksessa puhetta ja porinaa kahvipöydissä, varsinkin Hannun häkellyttävästä avomielisyydestä. Ihailuni rohkeudesta.

Ylivakerin Tauno, vankkumaton tukimies, tuli vielä illalla tuomaan kukkia ja Hilkan kauniin kortin. Puhelimme pitkän tovin ja nautimme lasilliset punaviiniä. Kuulin tyrmäävän kuvauksen viimeisimmästä maisemallisesta yhteenotosta vanhalla rakkaalla taksvärkkitiellä. Kylän ilme ja yhteishenki ovat peruuttamattomasti rikkoutuneet uusien rakennushankkeiden myötä, ja tunnen kevennystä kun vuoden alusta olen taas kantakirjaltani helsinkiläinen.

Joulun loppu, jo sitä kestikin. Kannamme vasta tuuhean kuusen ulos, sammutamme jouluvalot ja haikealta tuntuu taas. Härkäviikot alkavat maalla kevyen raikkaan pakkassään vallitessa. Marjan viimeinen kevätlukukausi, minun kiivain työkauteni, talvi ja kevät.

Tieteen päivät menivät menojaan, ehdin vain pienelle tieteelliselle iltakävelylle. Yliopiston kirjastossa puhuttiin undergroundin muistoista ja 60-luvusta, valtionarkistossa oli hyviä näyttelyjä, Risto Rytin vaiheet ja juutalainen Helsinki. Suurimman vaikutuksen teki Rytin kuritushuone, rautaheteka ja ankea pöytä ja palli. Johan pantiin presidentin henkinen kestävyys koetukselle, eikä ihme että lopulta murtuikin. Hiljentävä ekspositio.

Undergroundin merkitys meillä? Uuden sukupolven esiinmarssi, uskallus pitää protestoivasti hauskaa. Siihen aikaan kun kaikki ei ollut niin sallittua kuin nykyään, ilmiöllä oli varmaan meille suurille ikäluokille vapauttava vaikutus. Nyt tuntuvat muistot aika lapsellisilta. M.A. Nummisen Dägä on tänään leikkisä lastenlaulu, aikanaan siihen sisältyi viesti ja kapina. Tämän päivän undergroundia ovat poliitikkojen tekstiviestit, kaikkinaiset nettisivut (tämäkin) ja chattipalstat, ainakin mahdollisia. Samalla kapina on menetetty, viihde voittanut. Alitajunnasta on tullut osa valtamediaa.

Tieteen päiviltä takavuosien muistuma. Käytiin painia uskosta ja epäuskosta, Porthanian sali äärillään, takaosasta Seppo Heikinheimo huuteli välihuutoja. Keskustelimme hänen kanssaan tauolla, Katri oli mukana ja protestoi epäuskon puolustajia. Heikinheimo vakuutti ettei Jumalaa ole, viimeinen todiste hänen mielestään oli Estonian haaksirikko. Muutaman kuukauden kuluttua hän teki itsemurhan.

Isäni siirrettiin Laaksoon, tutulle osastolle, hyvien hoitajien huomaan. Paljon on puhuttu vanhusten hoidosta ja sen puutteista, mutta meillä on ollut onnea. Aina saatu paras, iloinen, huolehtiva kohtelu. Mutta onhan ankeita kohtaloita nähty riittämiin. Vanhuus on kaunis liuku tuntemattomaan tai sitten kamala odotustila.

PS Kun tässä pyhinä on tavattu kyröläisiä tuttuja, paikallislehden toimittajakin, huomaan kuinka huhut kulkevat ja värittyvät. Mitä minustakin on kerrottu ja varmasti uskottu. Juoru on instituutio, jota vastaan ei kannata taistella, joka on hyväksyttävä, joka on osa minua ja myös kertojia. Sillä on omat julkaisunsa ja palkkionsa. Se yhdistää meitä. Olkoon siis kiitetty.

Aattona ihastelimme Jaanan ja Vesan talon onnistunutta laajennusta Tapanilassa. Koolla parhaita opiskelutovereita, meidän vanhaa joukkoa 60-luvulta, nautimme loistavan illallisen ja vietimme pitkästä aikaa nuoruuden riemukkaita hetkiä aamuyöhön saakka. Kaikki olemme jollakin tontilla kirjallisessa elämässä; ei meidän huonosti ole käynyt, vaikka opintovuodet otimme rennonpuoleisesti, muistaakseni.

Varjon langetti faijan syvenevän väsymys; hänet siirrettiin kotoa Mariaan lepäämään.

Ajoimme sitten vielä Kyröön Ylivakerin klaanin perinteiseen loppiaistapaamiseen, missä talo kuhisee entiseen tapaan monen sukupolven jälkeläisiä.

Ja vielä takaisin Helsinkiin tarkkailemaan faijan tilannetta, joka tuntuu vakaalta. Aino järjesti hänelle hienon joulun Sepänkadulle, mikä saattoi käydä vähän voimillekin Viivyin Helsingissä, joka on taas varsinainen kotikaupunkini, vaikka täällä maan rauhassa vielä huhkin kirjoitustöitä ja viikonloppuja.

Kouraiseva elämys: elokuva nimeltä Muiden elämä, tekijöitä en tässä muista, mutta harvoin olen niin herpaantumatta ja jännittyneesti mitään leffaa seurannut kuin tätä vanhan DDR:n urkintakoneiston armotonta työskentelyä tarkkailun kohteina näytelmäkirjailija ja hänen näyttelijätärystävänsä. Johtuikohan siitä, että käyn niin harvoin elokuvissa, mutta elin elokuvan miltei fyysisesti mukaan tempautuen, sisuksissa kihelmöivä kauhu kunnes lopulta armahtava, loistavaan repliikkiin napsahtava loppu toi täyden katharsiksen. Olihan siinä todella oikeaoppinen käännekohtakin. Parhaita koskaan näkemiäni elokuvia. Joku sanoikin että se on valittu viime vuoden parhaaksi eurooppalaiseksi elokuvaksi. Vähintään oscar-sateen arvoinen, luulisi niiden siellä omien vainojensa muistoissa ymmärtävän tämänkin kammottavan pohjapoljennon. Ja meillähän oltiin aikoinaan hyvinkin innostuneita tästä DDR:n esikuvallisesta sosialismista, jonka todelliset kasvot kääntyvät syyttävinä suoraan elokuvan katsojaan.

(Pohjaa antoi sekin, että olin kuunnellut autossa ajellessani cd:ltä John LeCarrén itsensä loistavasti lukemaa kirjaa The Spy who came in from ther Cold – eli Mies kylmästä, hyytävä läpimurtoromaani Berliinin muurin synkimmiltä vuosilta (1963).

Samaan teemaan tavallaan kuuluu lopulta Erkki Tuomiojan Häivähdys punaista – niin paljon siinä on vakoiluun, salaisiin kontakteihin ja muihin hämäränpuuhiin liittyvää aineistoa. Kirja on kyllä vähän kuivakasti vaikka tarkasti kirjoitettu, ei mikään eloisa esitys. Kuva Hella Wuolijoesta rikastuisi entisestä, jos tämä tietopaketti samalla suhteutettaisiin hänen taiteilijatemperamenttiinsa ja työhönsä dramaatikkona. Loistavia tuloksia sillä saralla, mutta ei Paasikivikään ihan väärässä ollut ärjäistessään 40-luvun konspiratiivisina vuosina, että Hella on suuri roisto… Hänen suhteensa Väinö Tanneriin on muuan musta luku ja on muitakin.

Kun tästä alkaa vuosittain varsinainen uusi työkauteni, voi olla että merkinnät näille sivuille jäävät vähemmälle. Ehkä keskityn enemmän merkittäviin asioihin, ehkä työn etenemiseenkin. Jotkut aina ihmettelevät miksi pidän tällaista enkä osaa selittää sen kummemmin. Kenties kirjoittamalla selvittää asioita itselleenkin paremmin kuin hautomalla. Julkinen päiväkirja tuo palautteita, vihjeitä ja kontakteja, kiitos niistä. Ja tuo ilokseni yhä vähemmän (nimettömiä) kiukunpurkauksia. Joten jossain muodossa pidän yhteyttä, onhan tässä ne vaalitkin tulossa, jolloin monet arvovaltaiset ”blogit” (vähän vieras sana minulle) ryhtyvät kukkimaan ja tämmöinen yksityisajattelu saa rauhassa jäädä vähemmälle huomiolle.

Mitähän Klinge ajattelee radion otsikosta ”Jannen jäljillä”? Voin kuvitella hänen tuskansa, ja minustakin näin tuttavallinen rentoilu Sibeliuksen kohdalla vaikuttaa oudolta. Tawaststjernan jäljittelemätön esikuva painaa, eikä nuorella professorilla ole helppoa lähteä ”jäljille”. Mutta nämä vanhat norsuvitsitkö johdattavat meitä Sibeliukseen ja suomalaisuuteen? Onpahan ainakin heilahdettu Erik T:n sivistyneesti virittyneen dramatiikan jälkeen toiseen äärilaitaan.

Samoin hämmästelin, että muutaman juopon kuolema myrkkyviinaan Pohjanmaalla on pääuutisaiheita niin radiossa kuin Aamulehdessä. Tällaista tapahtui Rööperin jätkien parissa joka talvi eikä kukaan perään huudellut saati pannut uutisiin.

Kiintoisaa nähdä millaisiksi kriteerit vääntyvät nyt kun STT on heivattu radiosta. Matti Vanhanen kuuluu Eeva-lehdessä todenneen, että toisen epäonnesta tehdään nyt viihdettä. Juuri niin asia on, toteaa nimimerkki ”vähän kokemusta omaava”.

Kolmanneksi kummastelen vielä kuntaliitoksia. Ainakin täällä vanhan Satakunnan korkeudella pakka on pahasti sekaisin, kunnat haahuilevat hädissään kuka minnekin eikä kellään näytä olevan jäntevää strategiaa tulevaisuuteen. Kuinka ennen kunnat vain rauhassa elää kituuttivat itsenänsä, eikä nyt riitä rahaa mihinkään? Joku on väittänyt, että nyt eletään ennennäkemätöntä nousukautta. Ei sitä ainakaan kunnista huomaa.