Panu Rajala

Joskus harvoin radiosta kuulee punnittua puhetta. Niin kävi tänään, kun tekniikan tohtori Eero Paloheimo pohti vakavissaan ydinvoimaa Erkki Kauhasen toimittamassa tiedeohjelmassa. Oli hellitettävä töistä, siirryttävä tiskaamaan ja kuuntelemaan.

Kun miettii Paloheimon kolmea maltillista argumenttia, jotka hän esitti ydinvoiman vastustuksen perustaksi, ei voi kuin hiljaa myöntyä. Yksi on järjettömän, ennakkoon arvaamattoman onnettomuuden riski, joka on aina olemassa ja tässä tapauksessa tuhoisa. Toinen (Halosenkin esiin nostama) pani vielä enemmän pohtimaan: kun nyt turvataan ydinvoimaan kätevänä ja ympäristöystävällisenä ja silti väliaikaisena mahdollisuutena, jätetään kestävämmän energiatuotannon kehittely helposti heitteille. Kun ydinvoima jostain syystä tulee tiensä päähän (uraani loppuu tms.) ei olekaan korvaavia menetelmiä. Ja kolmas, oliko Tarja Cronbergin esittämä, oli kaikkein pelottavin. Jos ydinvoimaloita todella ryhdytään rakentamaan ympäri maapallon kaikille puutteenalaisille kansoille, missä kulkee sen rauhanomaisen ja sotilaallisen käytön raja? Ks. Iran ja Pohjois-Korea.

Paloheimo ei ole minkään sortin fanaatikko tai intoilija, vaan pitkän linjan tiedemies ja ajattelija, joten hänen kaltaisiaan voisi useamminkin kutsua sinne studioihin kaikenkarvaisten instant-asiantuntijoiden tai muiden helppoheikkien sijaan.

Vielä jäi mieleen analyysi siitä, kuinka uutta luovien ja rohkeiden aloitteiden käy demokraattisessa yhteiskunnassa, missä pitää kysyä lausuntoja lukemattomilta tahoilta. Väkisin ne tahmaantuvat varovaisten virkamiesten kuohimiksi kompromisseiksi, joissa ei enää ole alkuperäisen idean lentoa.

Tällaistakin voi opikseen kuulla, jos malttaa kallistaa korvaansa. Kyllä puoluejohtajatkin olivat illalla edelleen virkeässä vedossa, mutta mikään ajatus ei pääse kunnolla lentoon tällaisessa pätkivässä ja inttävässä ja käsiä paukuttavassa ympäristössä. Esimerkki demokraattisen puhe- myllyn kyvystä jauhaa eteenpäin, eteenpäin… ”Avaruuden puhki / musta mylly huhki. / Mitä lienee jauhanut / kun ei mitään varissut.” – Tuntenette tämän kyynisen ajattelijan. Ei ole Lipponen eikä Linkola, eipä edes Juice Leskinen.

Muuten kulttuuripolitiikasta en taaskaan kuullut juuri sanaakaan, vaikka Kulttuurirahasto on tehnyt merkittävän kirjastoavauksen ja kulttuurinvientiäkin ministeriössä tehostaen suunnitellaan. Toimittajien tehtävä olisi vähän avartaa asioita, mutta he kiertävät mieluiten tuttua kehää, jotta mitään uutta ja yllättävää ei kuultaisi.

Kevät. Ihmeellistä kävellä aurinkoisia katuja.

Kävin äänestämässä Kankurinkadun postissa. Kovin vaivatonta. Yliopiston kirjastossa on viileää ja viisasta. Poimin Waltarin laudaturtutkielman SKS:n kirjallisuusarkistosta, kirjastosta muutaman Morand’n kirjan. Kaikki luistaa.

Mutta mitä on sanottava oikeusministeri Luhtasen juridisesta ymmärryksestä? Eikö nyt nähdä mihin jouduttiin, kun oikeusministeriltä poistettiin juristin pätevyys. Vanha isäni jo ennusti turmiota. Meillä on oikeusministeri, joka tarvitsee kaksi palkattua lakimiestä (!) selvittämään omat pimeän rahan vaalimainossotkunsa. Jotka hän kaiken lisäksi on selitellyt vastoin yleistä järkeä. En sentään uskonut, että näin alas voidaan vajota.

Älkäämme antako pätemättömän päättäjän pilata kaunista kevätpäivää. äänestäkäämme uusia kyvykkäitä henkilöitä.

Onneksi brittien tv-sarja Kotiopettajattaren romaani alkoi kuten odottaa sopi vaikuttavasti. Miten siellä osataan tehdään paitsi ajan myös ihmisen kuvausta vähin syvin viilloin.

Maalla taas, hiljaista, lumet vähiin sulaneet. Tervemenoa talvi, lyhyeksi jäi. Ei tule kova ikävä.

The Departed ei ehkä ole Scorsesen paras elokuva, kova ja taitava kyllä, näyttelijäsuorituksiltaan loistava; eräänlainen uuden ajan Kummisetä, ei niinkään monitasoinen tai myyttinen. Eikä edes paljastava: eikö poliisin ja mafian kietoutuneet suhteet ole aika käytetty aihe. Loppu kuin Shakespearen tragediassa, ai niin, eipä paljasteta. Vähän samaan teemaan liittyvä saksalainen Muiden elämä on aivan toista tasoa ihmiskuvauksena, poliittisen todellisuuden analyysina. Eurooppa hakkasi jenkit 6-2.

Lauantaina pieni joukko Waltarin tuntijoita katsasti Kouvolassa komedian Yövieras. Henrik Timosen ohjaus lähti irtonaisesti fyysistämään farssin suuntaan, vaikka kyse on elegantista perhekuvauksesta jatkosodan tunnelmissa. Mielessäni Tampereen Teatterin taannoinen tulkinta oli vähemmin elein hauskempi, luotti tilanteisiin ja repliikkeihin ilman lisätehostusta. Waltarin vuorosanoja ei tarvitse markkeerata niin voimallisesti, lempeän ironinen pudottelu on tehokkaampaa. Aulis Rosendahl, autuas tsunami-vainaja, jäi silloin vahvasti mieleen professori Luusteen roolissa, tässä oli vähän liian nuori kaveri. Mutta luistavasti juttu Kouvolassakin eteni ja vahvisti, että W:n komediat elävät omalla inhimillisen suvaitsevaisuuden julistuksellaan tänäkin kovana aikana.

Eilen häikäisevä päivä, kävely rantoja pitkin Tamminiemeen, missä katsastimme UKK:n runokirjoja ja varsinkin niiden omistuksia. Tarkistin vähän Waltarin suhdetta Kekkoseen, ei se kai kovin läheinen ollut, kunnioittava kyllä. Esa Seppäsen kirja Miekkailija vastaan tulivuori onkin muuten yllättävän kiintoisa ja seikkaperäinen selvitys Kekkosen ja Hrustshevin suhteista, saunareissujen kuvaus mainio. Siellä se sauna kumotti iltapäivän auringossa, paljon tietäisi kertoa.

Vaaleja pitäisi vähän miettiä. Äänestän pitkästä aikaa Helsingissä, se antaa uuden näkymän. Joten päätän innostua. Puheenjohtajat tanssivat tv:ssä, ihmeesti heillä riittää virtaa, kai sitä sitten pitää edellyttää meiltä äänestäjiltäkin. Ennakkoon lähdettykin vilkkaasti liikkeelle, tietääkö porvarihallitusta kuten uumoillaan?

”Istun pärekatolla ja mietin pitääkö Vuorisaarna sadetta.” Mikä aloitus!

Radio napsahtaa viittä vaille kuusi, uutisia, naisten päivää, hartaita säveliä. Hynninen laulaa. Äkkiä virkistyn. Veli-Pekka Hänninen pitää aamuhartauden. Loistavaa, kerrankin ideaa ja näkemystä, äänitehosteita. Kuin pieni novelli. Lisää tällaista.

Ilahduttavaa oli sekin, että Hänninen puolusti rohkeasti käsikirjoittajan oikeuksia elokuvaan Riisuttu mies. Ohjaajien omavaltaisuus sai edes pienen muistutuksen.

Mitä jäi mieleen eilisestä vaalikeskustelusta. Heinäluoman hätä ja masennus. Soinin iskulauseet. Vanhasen rentous. Ei paljon muuta. Järjestelin papereita ja kuuntelin toisella korvalla. Keskusteluryhmä oli kotoisasti asetettu ja vältettiin onneksi typerät kilpailut ja temput. Kukaan ei joutunut kokkaamaan tai kokoamaan kännykkää.

Tulossa räntäinen työpäivä, mikä sopii mainiosti. Hiihtokelit taitavat mennä. Aida saa melko vaimeat kritiikit, Aamulehdessä sentään huomataan loistokas lavastus ja puvustus. Oliko Ryhänen niin heikko, ainakin jähmeä, ajattelin että se kuuluu rooliin. Olen kuullut, että hän harmittelee tiistaista lausuntoaan radion Kultakuumeessa. Mitäs, totta varmaan puhui oopperan ahdingosta, sen syistä.

Oopperaa yritetään jaloilleen uusitun hallituksen kautta, mitäs ministeriö muutakaan voi. Mutta hallituksen on vaikea palauttaa työntekijöiden ilo ja luottamus muuten kuin uusilla johtajavalinnoilla. Kuinka kauan menee niiden mietintään.

Vepan baarissa harmiteltiin joukkueen kakkossijaa täällä eduskunta-aiheisessa tietokilpailussa. Baari saa uudet omistajat, Pitkon luoma maine siivittää. Siitä tulee pian nähtävyys. Samat veikot siellä päivystävät. Sasin tapaus puhutti, kamala juttu. Täältä poika lähti S-marketin pihasta ajamaan ja näin kävi.

Tauno poikkesi aamulla, naisten päivän repliikki: ”Naiset täällä hakoja on, miehillä ole pian mitään virkaa.” Näin olkoon. Mutta kuulinko oikein: Venäjällä 14 000 naista kuolee vuosittain perheväkivaltaan. Siellä olisi naisliikkeellä työmaata. Juhlitaan naisiamme, ne on ihania.

Onhan Tampereen Aida hieno, loistava, visuaalisestikin hivelevän kaunis.

Se on Tampereen Oopperan paras satsaus ja riemuvoitto juuri nyt, kun Helsingissä kiivaasti kipuillaan. Nostaisin kuoron miltei pääosaan, niin näyttävää, täsmällistä ja komeasointista oli esiintyminen. Egyptin joukkoja kierrätettiin hauskasti porstuan kautta voitonparaatiin, joten paljous näytti mahtavalta. Tämä on erityisesti Ralf Forsströmin suuri työ, häikäisevä kokonaisuus katsella tutun musiikin poljennossa. Solistit tietysti parasta luokkaa, vaikka ulkoisesti ei uskoisi, että Radames saa naisten sydämet sykkimään. Laulu kajahteli laatuisasti.

Pysähdyin päivällä Jaakko Ryhäsen lausunnon kuullessani. Ensimmäisen kerran joku täräytti suoraan, mistä oopperan taistossa Helsingissä on kysymys. Kaiken taustalla on naruja vedellyt itse Matti Salminen, joka toi Korhosen taloon omaksi marionetikseen. Sen jälkeen nostellut ylisuuria palkkioita ja yllyttänyt kansainvälisiä tähtiä samaan. Ilmankos talous on mennyt nopeasti kuralle. Uskon Ryhästä, muutama lähde vahvistaa oopperasta saman. On tässä vähän kahden basson taisteluakin. Korhosen pätevyyteen en osaa sanoa, ilmeisesti liian pehmeä ja kiltti ja vaikutettavissa oleva kaveri.

Mutta tällaisesta en ole vielä nähnyt julkisesti kunnon kommenttia, tosin parin päivän Hesarit täällä maalla näkemättä. Tulee taas ikävä Seppo Heikinheimoa, se poika olisi penkonut ja soittanut syvät taustat selville aikaa sitten Hesariin, tehnyt varsinaista jatkokertomusta oopperan konnuuksista. Nyt toimittajat tyytyvät Mikko Franckin itsetäyteisiin haastatteluihin, joista ei ilmene juuri mitään konkretiaa.

Vaikeaa on Korhosella, hallitus varmasti paahtaa kestämään ja pysymään urheasti paikallaan. Tilanne käy toisaalta kestämättömäksi. Onko kellään kokonaisnäkemystä hallussaan?

Kimmo Sasin kolari pysähdyttää vielä enemmän. Opettava tapaus, ei pidä ajaa väsyneenä. Minä kun nukahdan usein kirjaakin lukiessa tai tv:n äärelle. Lohtua uhreille, voimia Kimmolle kestää. Avustajan harkitsematon lausunto voi pudottaa miehen eduskunnasta, mutta se on tällaisessa tapauksessa sentään pienin murhe.

Loistava päivä, takana lenkki Helsinkiin ja Tukholmaan.

Waltari-seuran Istanbul-retki näyttää kiinnostavan lujasti päätellen ilmoittautuneista ja väkimäärästä tiistai-iltana turkkilaisravintolassa Eerikinkadulla. Hyvä pohjustus, kaksi ryhmää, aineksia antoisaan kulttuurimatkaan. Syyskuussa lähdetään.

Istuskelua yliopiston kirjastossa, viisauden temppelissä, kunnes loikkasin pitkästä aikaa Etelärannasta Silja Serenaden sisuksiin: kohteena esitelmä Tukholman Nobel-museetissa, aiheena vaihteeksi Sillanpää – urkraft i krigets skugga. Aika monta olen vuosien varrella pitänyt milloin Hässelbyn linnassa, yliopistossa tai Suomi-talossa.

Miten kotoista dallata taas Gamla Stanin kujia. Hotellikin vanha tuttu Reisen, sama missä Sillanpäät asuivat Nobel-matkalla 1939. Siihen keskittyi tietysti esitelmäkin. Viehättävä intendentti Marika Hedin piti minusta hyvää huolta, tarjosi päivällisen ja antoi keskittymishuoneen. Museossa on joka torstai esitelmä jostakin Nobelia sivuavasta aiheesta. Marika kertoi paneelikeskustelusta, jossa debatoitiin akatemian poliittisia valintoja – ja kas kummaa, Sillanpään palkinto oli tietysti noussut malliesimerkiksi. Siitä myytistä ei koskaan päästä eroon, vaikka aika pontevasti todistin myös FES:n kymmenvuotisen ehdokkuuden vaiheita, takaiskuja, niin kielipoliittisia kuin Per Hallströmin lausuntoihin liittyviä esteitä. Se ei todellakaan ollut mikään hatusta vain myötätunnon vuoksi tempaistu poliittinen ratkaisu sodan varjossa 1939, mutta vaikuttaako mikään vakiintuneeseen käsitykseen – tuskin. Katsokaa rajat elämäkerran kolmannesta osasta Korkea päivä ja ehtoo.

Väkeä oli pieni sali täynnä, vilkasta ja keskittynyttä, kyseltiin ja keskusteltiinkin. Mycket intressant, kiittivät. Vackert så.

Katselin Nobel-palkittujen biografioiden sarjaa kirjastossa, mistä FES tietysti puuttuu, ja päätin vielä kirjoittaa sen yksiosaisen Sillanpäästä. ”Det är din plikt”, vahvisti Marika. ”Här har vi platsen färdig.”

Lisäksi istuskelin pari päivää tiiviisti Kungliga Biblioteketissa katsomassa Waltarin sikäläistä vastaanottoa. Mukava kirjasto, Strindbergin henki leijuu. Muuten harmaata, loskaa, ei huvittanut kruisailla kaupungilla.

Laivalla kummastelin ihmisten vimmattua viihdekiihkoa; kaikkea täytyy olla, pelejä, muumeja, kilinää ja trapetsia, viinaa, laulua ja möykkää monenmoista yhä enemmän. Pelkkä matkustus ei ole enää mitään.

Ja Kyrössä taas: Tauno on kaatanut 110 tukkia saunatarpeisiin! Poika on pannut hyrskyn myrskyn myös Voipaan nokassa, komeaa. (Linkolalle sanottava, että tosi vanhoja suoria kuusia, osa uhkasi kaatua jo talon niskaan.. Voipaa ollut luonnontilassa iät ja ajat.) Uusia ideoita. Sunnuntaista sikisi uljas hiihtopäivä, kaksi lenkkiä. Jäällä kiihtävä pakkaspaiste, lentokeli, Pirkan hiihtäjillä riitti vauhtia. Lauri lähti naapurista puolilenkille.

Päivä huipentui kauniisti tenorimme Anssi Hirvosen salskeaan juhlakonserttiin Tampereen Tuomiokirkossa. Haydnin Luominen vaikutti, lisäksi joitain samoja lauluja kuin kuulimme isän muistotilaisuudessa. Merikannon Muistatko vielä sen virren… Hiljenemisen paikka.

Sanna Ravin Ansari keskustelun alaisena Kirjakahvilassa.

Oppinut tekijä esitteli teoriansa ja dogmalistansa, jotka valaisivat hyvin miksi kirja tuntuu kovin suunnitellulta, siten tietysti hallitulta ja rikkeettömältä, siis hieman elottomalta. Mutta toisia käsityksiä tuli myös esiin. Polyfoninen rakenne vaikuttaa kyllä kunnianhimoiselta, sitaatit osin aitoja – silti en täysin vakuuttunut että kieli olisi vuosisadan alun isänmaallisen miehen kieltä. Saa olla toista mieltä. Entä voiko kirjoittaa ikään kuin ei vielä tiedettäisi kuinka Suur-Suomen tulee käymään? Myöhempi tieto leimaa väkisin painotuksia. Ilmari Lehtinen käytti ansiokkaan puheenvuoron siitä, miltä jatkosodan ilmapiiri tuntui sen läpi eläneen muistoissa. Kysymyksiä kirvoittava teos, sikäli kiintoisa.

Katselimme vähän jännittyneinä ohjelmaa Kauas pudonneet lauantai-iltana. Juttu tehtiin myöhäissyksyn pimeimpään ja märimpään aikaan, viritys sen mukainen. Ehkä juuri siksi vaatimaton vire tuntuikin aidolta. Vilho pärjäsi hyvin, minä siinä myötäilin. Monet muistot heräsivät mieleen, yöunikin meni. Ihmeen myönteisiä kommentteja ohjelma herätti tutuilta ja kauempaakin. Tehty mikä tehty.

Sää leutoni sen verran, että taas hiihdeltiin jäällä ja lähiladuilla. Marjan viimeinen hiihtoloma päättyi, jäi yksinäinen ilta. Kun taas aamuyöstä herään, katsonkin Oscar-gaalaa. Suosikkejani: Muiden elämä ja Helen Mirren.

PS Ne voittivatkin! The Departed pikapuoliin nähtävä, Matti Salo sitä suositteli aikaa sitten. Hesarissa on Jaakko Anhavalta kova kirjoitus, katsotaan uskaltaako kukaan vastata.

Pitäisiköhän Susan Kurosen kirjastakin olla jotain mieltä? Parhaiten onnistuu kun ei lue, sen muistan monista kohdalleni osuneista kommenteista. Odotan että joku feministitaho ryhtyy ponnekkaasti puolustamaan naisen oikeutta kertoa näkökulmansa. Jokunen kolumni viittoo jo siihen suuntaan (Nykänen Nyt-liitteessä). Toisaalta aihe olisi tarjonnut hyvän satiirisen komedian, jos osaava kirjoittaja olisi auttanut. Amerikassa tehtäisiin ihmissuhdeleffa, joka kurkistaa makuuhuoneesta vallan kulisseihin. Täällä tyydytään (ilmeisesti) vaatimattomaan pikkupaljastukseen.

Pygmalion eli My Fair Lady on klassinen malli, sitä vain varioimaan. Kun katselimme viimein esityksen Tampereen Teatterissa pakkasillan viihteeksi, huomasin kuinka etevä ja ammatillinen ote voi mennä liian sujuvaksi, liian asetelmalliseksi ja viitteelliseksi silloin kun kyseessä on kovin tuttu teos. Ihminen, lämpö, charmi jäävät taidon ja hauskuutuksen jalkoihin. Eivät he tule läheisiksi ihmisiksi, he näyttelevät monista versioista tuttuja ihmisiä. No todettakoon että Marja oli vähän toista mieltä ja viihtyi vallan mainiosti. Sitä paitsi Jukka Leistin Higgins, erityisesti ”miksi nainen ei voi olla kuin mies”, tehosi kyllä minuunkin. Ja Mari Posti lauloi Elizan helakasti.

Keskusteltu parissa yhteydessä paikallisen kulttuurielämän nollapisteestä, Sillanpään Seuran kokouksessa ja kyläreissulla Kaipiossa, missä tapasimme hyvinkin aktiivisia uuskyröläisiä. Monella on käsitys Hämeenkyröstä kulttuuripitäjänä ja hämmästyy, kun tutustuu vallitsevaan todellisuuteen. Sivistyslautakunnalla ja kirjastolla on rahoja tuskin mitään, toista kirjastoa uhkaa sulkeminen, eikä uusia ideoita näytä syntyvän. No tämä ei nyt minua ihan hirveästi enää huolestuta, mutta ihmetyttää kyllä kun muistaa takavuosikymmenten huimia ponnistuksia.

Ei ole helppoa suurilla taidelaitoksillakaan. Ooppera on valtakamarien seitinvartijan S. Tiitisen ensimmäinen vakava kompastuskivi, ilmankos on ruvennut jakamaan hervottomia lausuntoja muustakin (presidentin valtaoikeuksista). Kuinka Ilkka Kuusisto sanoikaan: oopperanjohtajan tärkein tehtävä on ”pipiin puhaltaminen”. Taito näkyy talossa unohtuneen.

Kovat pakkaset hieman jarruttaneet hiihtelyä, pieniä lenkkejä sentään. Ja Tauno on aloittanut puittenkaadon savusaunan hirsitarpeisiin. Olin hetken apumiehenä, komeasti rysähti korkea kuusi talon takarinteestä. Hommaa loppuvuodeksi. Mutta pääasiassa nämä kelit tarjoilevat loistavia sisätyöpäiviä. Jatkettava Waltarin kristillistä kilvoitusta.

Olihan paljastava keskustelu Hämeenkyrön valtuustossa illalla.

Odotetusti valtuusto myönsi kaavoituksen tulevalle jätteenpolttolaitokselle. Kansanäänestys ei tämmöisessä mitään paina. Mutta perustelut pysäyttivät.

Koko asia on ollut alusta saakka harvinaisen selvä. Keskustelussakin ilmeni, ettei kukaan tosissaan jätteiden polttoa vastusta, niin fundamentalistista vihreää ei valtuustossa olekaan. Kysymys on vain todella epäonnistuneesta paikasta ja asian kehnosta valmistelusta.

Vastustavalla kannalla on ollut jo vuoden verran esittää paljon tietoa, tutkimusta, faktaa polttolaitoksen haitoista kauniin puhdasvetisen järven rannassa aivan asutuksen tuntumassa. Kannattavalla puolella on vain yksi uskonvarma perustelu: ellei laitosta tule, tehdas kaatuu. Mitään yksityiskohtaista faktaa ei tämän tueksi ole esitetty eikä voidakaan esittää. Tutkimattomat ovat teollisuuden tiet tätä nykyä globaalissa maailmassa.

Näistä asemista kajauteltiin puheenvuoroja parisen tuntia, lopputulos odotettuakin selvempi: kaava tehdään äänin 21-14. Jokainen ryhmä taisi mennä halki jostain kohdin, keskusta ja kokoomus kuuluvimmin.

Tässä sitä ollaan. Harvinaisen selväksi tuli sekin, ettei luonnon suojelulla tai maisemallisilla seikoilla ole mitään merkitystä, kun asumisen arvoja pannaan puntariin. Kulttuurimaisema on tässä yhteydessä miltei kirosana. Kun uskotaan, että kyse on työpaikoista ja leivästä, kaikki muu saa väistyä. Vaihtoehtoja sijoituspaikasta ei ole edes tutkittu saati kunnolla esitetty. On ikään kuin ylhäältä tullut varmuus, että ellei koko eteläisen Suomen jätteitä polteta Hämeenkyrössä, täällä alkaa työpaikkojen joukkokato. Olisiko tämä pikkuinen paperirulla Hämeen Hälläpyörän partahalla siis väkirikkaan etelä-Suomen jätteiden varassa? Näin yksinkertainen asia ei voi olla.

Nostin hengessäni hattua muutamalle komean retoriselle puheenvuorolle, ennen kaikkea Eero Norokorvelle, joka tuntuu sisuuntuneen todella jätteenpolton hätäisestä bisnesluonteesta. Mitään perustavaa valtakunnallista suunnittelua ei ole ehditty aloittaakaan. Aikalisä ainakin olisi tässä tilanteessa rauhoittanut mieliä ja antanut aikaa ajattelulle ja lisäperusteluille. Mutta ei muuta kuin hirveä rekkaralli käyntiin ja jätepilvet taivaalle, muuten tulee turmio. Pitkässä maassa riittää kuljetettavaa, satojen kilometrien reissuja, melua ja liikenteen uhkaa, väsyneitä kuskeja, pakokaasuja taivaalle mustin pilvin, jätetä sinne ja tuhkaa takaisin. Saavat siinä espoolaisten roskapussit kallista kyytiä ja ilmasto sen kun sakenee.

Oikein kirkastui, kuinka tyhmältä piipitykseltä kuulostivat tässä henkisessä ilmastossa puheet maisemasta ja kunnan imagosta ja siitä kirotusta kulttuurimaisemasta, josta on tullut rasite ja arvoton taakka. Kunhan perässä retuutetaan. Semmoinen on henki, että kaava pöytään ja heti – kyllä ne ympäristö- ja muut sotkut sitten aikanaan jotenkin suttaantuvat. Ja jolleivät suttaannu, niin mikäs siinä auttaa. Pääasia että ruljanssi jatkuu ja rulla pyörii. Vaan kuinka kauan, oli siellä jätteitä energiana tai sitten ei. Jokainen aavistanee sisimmässään senkin, ettei pieni tehdas ainakaan energian hintaerotukseen kaadu – ihan muut tekijät siinä jylläävät. Eikä niihin vaikuteta kunnan valtuustossa eikä ainakaan kansanäänestyksellä.

Niinpä, eikä mikään yllätys ollut sekään, ettei Katariina Pylsyn heiveröinen aloite Sillanpääntien päällystyksen kiirehtimiseksi saanut ainuttakaan kannatusta. Enpä ole siitä niin pahoillanikaan, mutta yleistä henkistä ilmaa sekin äänettömyys vahvisti. Onneksi kukaan ei sentään lausunut hirveintä mörköä, tuota vastustettavaa käsitettä ”sillanpääläinen maisema”. Se vielä olisi puuttunut.

Sitä paitsi, eräs valistunut arvaus: ei sitä polttolaitosta koskaan sinne järven rantaan laiteta, jos vähänkään terve järki ja vesilaki voimassa pysyvät. Ken elää se näkee.

Viikolla Kapa kävi kuvaamassa pitkästä aikaa, mutta valo ei ollut ihanteellinen, kuulemma. Saipa kuitenkin hienon japanilaista puupiirrosta muistuttavan ruudun jostakin hevoshaasta, varsinainen taiteilija. Murtuva maisema -hankkeemme on hyvissä voimissa.

Sittenpä alkoi hiihtoloma, ja Marja tuli taloon. Ihanaa. Olemme hiihtäneet, nauttineet hernesoppaa ja madekeittoa ja blinejä ja ja .. Elämä on taas mallillaan. Laskeudumme laskiaiseen hyvillä mielin.

Luen Poen novelleja ja katson yhteyksiä nuoren Waltarin kauhunovelleihin. Tunnelmissa, asetuksissa jotain sukulaisuutta, mutta en ole löytänyt Waltarilta ”Poe-pastisseja” kuten vakiintunut käsitys uskottelee. Ehkä E.T.A.Hoffmann oli tärkeämpi vaikuttaja, katsottava hänenkin juttujaan. Jaana Kapari on sinällään suomentanut ja toimittanut huolella komean Poe-kokoelman Teokselle. Sieltä johduin Markku Envallin tutkimukseen Toinen minä ja sieltä takaisin Waltarin Turmsiin ja Johannekseen. Kaksoisolento-aihe tai paremminkin suojelusenkeli, genius, ilmaantuu vasta myöhemmin W:n tuotantoon.

Kuinka ollakaan, radio lähetti Merkkituotteen Poesta ja Nelonen kauhuleffan Stephen Kingin pohjalta, jossa oli raju kaksoisminän rakennelma. Joskus aiheet kiertyvät yksiin.

Hanna Pakarisesta tuli mieleeni Juliette Gréco, ulkonäön puolesta, mutta ranskatar oli sensuelli chansonien tulkitsija. Siellä oli yksi nainen, Johanna joku, joka sai fanipalkinnon, häntä olisimme kannattaneet, mutta varmaan Hannakin pärjää kohtuullisesti. Huvittavaa että Lovex, jonka pari poikaa harjoitteli 90-luvulla meidän takkahuoneessa, on nyt näin korkealla. Vilho keskittyy epäkaupallisempaan heavyyn My Fatessa, ehkä nekin vielä ponnistavat näkyville.

Hienoja hiihtokelejä, hankittava pulkka että päästään laskettelemaan. Faijan muistokirjoitus Hesarissa, hyvä. Kuukauden kaari kierretty, vielä paljon käytännöllistä. Vähän päästä hätkähtelen: en olekaan tänään vielä soittanut faijalle…