Panu Rajala

Mel Gibsonin elokuva Jeesuksen kärsimyksistä herkutteli siinä määrin väkivaltaisilla efekteillä, että tallennekanava kääntyi eilen paavi Johannes Paavali II:n nuoruudenvaiheisiin. Sinänsä kiintoisaa poliittista historiaa; NL:n romahdus alkoi Puolasta, tässä kaukaisia alkutahteja. Sodan väkivaltaa vastaan ihmisen hengellinen urheus.

Totta puhuen Waltarikin toteaa Valtakunnan salaisuudessa Jeesuksesta: ”Prokonsuli antoi ruoskia hänet Rooman tapaan, jotta kansa olisi tuntenut sääliä häntä kohtaan ja tehdäkseen ainakin hänen kuolemansa nopeammaksi”. Näin ollen ruoskiminen ennen ristiinnaulitsemista oli Waltarin tulkinnan mukaan laupeudenteko. Mutta Mel Gibsonin menetelmällä miehestä olisi jäänyt pelkkää muusia, jota ei enää olisi kannattanut ristillä riiputtaakaan. Tämmöinen lähestyy itsetarkoituksellista väkivaltaviihdettä. Ehkä katsotaan elokuva joskus kohonnein voimin loppuun.

Lisää Waltarin nautittavaa ironiaa. Sadanpäämies Adenabar toteaa Markus Manilianukselle harmissaan ristiinnaulitsemisen aiheuttamasta huomiosta: ”Pitipä sinun osua pahana päivänä Jerusalemiin. Onneksi maanjäristys ei aiheuttanut mainittavia vahinkoja kaupungissa. No, näit siis sinäkin omin silmin Jeesus nasaretilaisen kuolevan. Vaikka mitäpä hänestä. Vuoden perästä kukaan ei enää häntä muista.”

Palattu tuuliseen Hämeenkyröön, poikani kanssa tulimme samaa matkaa Helsingistä, missä siis joku merkittävä rock-konsertti Tavastialla. Minä vain arkistoissa istuskelin, mm. Eino Jutikkalan muistoja sodan ajoilta Valtion Tiedo(i)tuslaitoksesta kuuntelin.

Vielä näin Renoirin Karkailevan korpraalin arkistossa; kummasti palasi mieleen syksyinen tunnelma vuodelta 1966 – se oli viimeinen elokuva, jonka näin ennen armeijaan lähtöä. Tuntui lohduttavalta, ajattelin että kyllä selviän kun Caporalkin selvisi noin vaikeista oloista. Minusta hän ei ole niin tyystin egoisti kuin Leo Braudy väittää vanhassa (1977) Renoir-kirjassaan, mutta vertailu Suureen illuusioon tietysti paljastaa eroja. Se humaani solidaarisuus, joka vielä läpäisi ensimmäisen maailmansodan vankiyhteisön, on tietysti kokenut kolhuja toiseen sotaan tultaessa. Sodan mielettömyyden ja ihmisen hyvyyden sekä kestävyyden mahdottomissa oloissa molemmat elokuvat esittävät suurenmoisesti.

Luen samalla Waltarin armeijakirjaa Siellä missä miehiä tehdään (1931), ja minusta kirjoittajan naiivin innostunut myönteisyys suhteessa sotaväen kuriin ja koettelemuksiin vaikuttaa aidolta. Pinttynyt lukumies ja kirjaniekka selvästi nauttii uudenlaisista oloista, tovereista ja karusta elämästä. Myöhemmin on tulkittu, että W kirjoitti tietoisen vastakirjan Haanpään Kentälle ja kasarmille, mutta kirjallisuuspoliittinen tarkoitus peittyy taustalle (jos sitä oli) puhtaan isänmaallisen paatoksen ja poikamaisen seikkailumielen hallitessa ilmeisen spontaania muistiinmerkintää.

Itse koin armeijan Oulussa Pohjan Prikaatissa vähän samaan tapaan. Oli suuri elämys kohdata ihan vierasta elämänpiiriä, Pohjanmaan poikia, muutamia helsinkiläisiä, joista tuli hyviä kavereita – joukossa Timo Fisu Kalaoja -vainaa. Missä lienevät nyt Tor Viki Kivinen, Pekka Pinko Perttula ja Dickie Dick Sulin? Entäs Jarmo Kyllä Vituttaa Lehtinen Jyväskylästä? Pitäisi pitää kertaus Tervahovin iltalomaharjoituksista. Kirjoitin klassiseen tapaan romaanitorsonkin armeijakokemuksista, mutta se ei koskaan saavuttanut tyydyttävää muotoa eikä riittävää etäisyyttä aiheeseen. Ehkä onneksi.

Sikäli olin vähän pettynyt, kun poikani suhtautui niin jyrkän kielteisesti omaan ilmatorjuntavaiheeseensa, mutta kompuroi kyllä sisukkaasti tämän huomattavasti helpotetun armeijansa minimiajassa läpi. Siitä ei tainnut tulla mainintaa Kauas pudonneet -ohjelmaan, josta edelleen tulee palautusta. Poikaa kehutaan, ei sentään minua.

Laskeudutaan hiljaa pääsiäiseen, Marja tulee, sunnuntaina lapset seuralaisineen, lammas on aiheena ja ylösnousemus, niinpä niin. Kunpa nousisin tästä kohta täyteen ja vähän parempaankin työvireeseen.

PS Joku kysyy kenen runo: Avaruuden puhki, musta mylly huhki, mitä lienee jauhanut kun ei mitään varissut. No Viidan tietysti.

Aamupäivä Ekbergillä: Markéta Hejkalová on julkaissut kauniin kirjasen Mika Waltarista ja lahjoitti lämpimäiskappaleen. En ymmärrä tsekin kielestä sanaakaan paitsi nimet, mutta vaikuttaa valaisevalta pitkin sitaatein Waltarin teoksista. Kansi armeijavaiheesta viittaa sotien ja historiamme keskeiseen osuuteen, mikä asioita tuntemattomalle onkin tarpeellista taustaa. Hyödyllinen kirja eurooppalaisille lukijoille. Muistelimme Prahan seikkailuamme syksyllä, luvassa jatkotapaamisisia Waltarin merkeissä.

Seurustelin Elina Vaaran kanssa pitkän iltapäivän, viehättävää sävyisää kirjallisuushistoriaa 30 vuotta vanhalta nauhalta. Kuva Uuno Kailaasta rikastuu, kaikki nuoren Waltarin taustavaikuttajia. T. Vaaskiven tapaus, historiallisen romaanin suuri alku vähää ennen Waltaria. Jaksaisiko lukea Yksinvaltiaan? Vaaskivi oli Waltarin tavoin ihmelapsi, mutta katkesi varhain. Sota sikäli valaiseva tausta: Vaaskivi ei kestänyt edes Ruotsin tai Oulun suojapaikassa sodan todellisuutta, Waltari taisteli sanoin ja kirjoituksin eturintamassa, kypsytti Sinuhen.

Palannut Mikkelistä, missä viritettiin uutta Hanget soi -tapahtumaa lähinnä T.J. Särkän ja viihteen ympärille. Puhuin Särkän suhteesta kirjailijoihin jokseenkin tyhjälle salille, mutta vielä ammottavampi oli kato mainiossa elokuvamusiikille omistetussa konsertissa illalla.

Eihän esitelmää kukaan tule kuulemaan perjantaina parhaaseen kauppa-aikaan kello viideltä, mutta mikä esti yleisöä löytämästä harvinaista konserttinautintoa?

Jyri Nissilä johti Mikkelin kaupunginorkesteria, ohjelmaan oli löydetty helmiä vanhojen leffojen uumenista kuten loistava juontaja Peter von Bagh muutamaan otteeseen totesi. Merja Larivaara ja Taneli Mäkelä juhlivat solisteina, eivät nyt ihan Birgit Kronströmin tai Tauno Palon valovoimalla mutta kauniisti kuitenkin. Hannu-Ilari Lampila kirjoittaa konsertista tänään Hesarissa aika kohdalleen mikäli voin ymmärtää. Orkesteria olisi voinut kehua enemmänkin, ilmeisen nopeasti oli paneuduttu vaikeisiin ja moniin ensimmäistä kertaa näissä puitteissa kuultuihin teoksiin. Kokoonpanojen vaihtelut toivat eloa konserttiin. Varmaankin Hanget soi lähtee nousuun alkuvaikeuden jälkeen. Omaa juttuani vielä muokkailen, paikan päälläkin tuli lisää tietoa ? varsinkin Petterin rennosti heittelevistä juonnoista.

Helsingissä tänä täydenkuun aprillipäivänä: oikea elokuvakasauma. Sekä arkisto Orionissa että kaupungin kulttuuritoimi Rexissä näyttävät Renoirin klassisisa elokuvia kankaalta, joten nähty kolme: Elena ja miehet, Ihmispeto ja Suuri illuusio. Ensimmäinen lempeän naiivi sekoilu, jossa rakkaus voittaa politiikan (edelleen toimiva teema kuten nähty), toinen väkevä Zola-filmatisointi, missä nautin erityisesti junakuvista, rata- ja asemanäkymistä, veturin dynamiikasta. Hienoa kuvitusta nuoren Waltarin kirjoihin! Ja kolmas olikin sitten jo nuoruuteni paras elokuva ja näyttää sellaisena pysyvänkin. Ei ole suurempaa ihmisyyden, rajattoman veljeyden ja syvän humanismin puolustusta kuin Suuri illuusio. Se on nähtävä aina kun tilaisuus aukeaa. Sitä paitsi pääsiäinen ja koko vuosi on pelastettu: tulin suloisesti virvotuksi yläkerran pienen kaunottaren toimesta! Nyt vain kohti ensimmäistä sunnuntaita kevätpäivän tasausta seuraanneen täydenkuun jälkeen, mikä olikin eilen. Kyllä kaupungissakin kuun näkee kun vähän kohottaa katseen katulamppujen yli. Uljas päivä, ihmeellinen

Totta kai on kiireen kaupalla korjattava: Pitko ei ampunut kolmea vaan peräti neljä maalia keskiviikon ensimmäisissä ulkotreeneissä! Johdan silti. Vepan baari on nyt virallisestikin Vepan baari, kuten kauas näkyvät kyltit todistavat. Jos siitä tulee matkailukohde, on kai joukon harkittava uutta paikkaa. Baarin taso on tosin selvästi kohonnut, tuoreita leivonnaisia ja Nykänenkin vieraili, ei Matti vaan Pertti.

Siellä nyt valiteltiin kovasti eduskunnan avajaisissa äänestysvilkkauden putoamista, mutta kuten monet sanovat: voisivat vaihteeksi katsoa peiliin. Tämmöiset temput kuten Forsiuksella, Väyrysellä, taannoin Luhtasella ovat viihdyttäviä, mutta eivät vahvista kuvaa edustajien vakavasta suhtautumisesta yhteiskunnan ongelmiin vai mitä. Eikä sekään, että kansanedustajilla on jokaisella henkilökohtainen kirjastovirkailija, vaikka Loka Laitisen todistuksen mukaan kukaan ei edes käytä kirjastoa.

Eipä silti, minulla on kaksikin henkilökohtaista virkailijaa Hämeenkyrön kirjastossa, ja minä tosiaan vaivaan heitä ehtimiseen hankalilla pyynnöillä. Aina täytetään heti.

Perehtynyt viimeksi niinkin vanhaan aiheeseen kuin Maisteri Särkkä ja kirjailijat, huomenna esitelmä Mikkelissä Hanget soi -tapahtumassa. Matti Kassila kertoili puhelimessa lähitietoja, alkaa olla viimeisiä jolla oli työyhteys Maisteriin: Åke Lindman, Anneli Sauli, Ossi Harkimo… onhan muitakin. Mutta kirjailijoita ei kai ketään, Waltari oli ahkerimpia, Repe Helismaa häntäkin nopeampi. Halvalla tehtiin ja tulisesti.

Armand Lohikosken muistelmat ovat lystikkäitä, myös paljastavia. Millaista kohellusta herrasmiesten kesken. Särkkä vastusti aluksi kiivaasti Tuntemattoman sotilaan filmausta. Päästi Palmutkin ensimmäisen jälkeen käsistään, mutta teki myös historiaa ja klassikoita, Kivestä ja Runebergista alkaen. Suomi-kuvan luojana tärkeämpi kuin tajutaan. 40-luvulla kotimaisen elokuvan näki keskimäärin 400 000 katsojaa!

Sarvessa tapasin serkkuni Oskun, joka johtaa ylikierroksilla käyvää sahaa. Koskaan ei ole ollut näin hirveää kiirettä, sanoo poika. Koneen läpi menee 17 000 pölkkyä päivässä! 80% vientiin, etupäässä Japaniin. Näin siis Suomi parturoidaan metsistä ja myydään ulkomaille. Hyvin menee.

Aivan päihdyttävä kevät. Pyöräilty, katseltu lintuja, kuultu joutsenia.

Tänään alkoi jalkapallokausi ulkona, ennätys sekin. Ammuin viisi rankkaria sisään, mikä on tähän merkittävä Matti Pitkon pyynnöstä. Viime vuoden maalikuningas jäi kolmeen, Asko sentään ampui neljä. Me talviharjoitelleet olemme kovassa kunnossa. Vielä verrymme rankkaan kisaan kunhan kesä ehtii.

Vepan baarissa (kirjoitan ennen kuin Pitko ehtii) rovastimme kalpeni, kun ehdotin, että kirkonmiehet voisivat kieltäytyä yhteistyöstä yleensä seurakunnan naispuolisten työntekijäin kanssa. Sakari kuiskasi varovasti, etten tiedä kuinka totta puhunkaan. Mutta tätä ei ehdottomasti julkisuuteen, muuten meille tulee tupenrapinat.

Ihailimme Väyrysen väsymätöntä venkurointia. Kuka ennustikaan että saadaan räiskettä politiikkaan, kun Paavo astuu taas areenalle. Mikä vahinko, että joutuu ilmeisesti palaamaan korvat luimussa Brysseliin. Politiikkaa ei voi seurata vain Matin ja Merikukan varassa, tarvitaan jotain järeämpää, ja siinä Paavo olisi ehtymätön temppumestari.

Kuka kaipaa älykästä rentouttavaa kirjallisuutta, lukekoon Graham Greenea ja W. Somerset Maughamia. Molemmat hiukan sukua Waltarille: liian taitavia ja viihteellisiä kelvatakseen korkeakirjalliseen kaanoniin. Luin ilokseni Greenen Inhimillisen tekijän ja Kunniakonsulin, aina joskus Maughamin taiturimaisia novelleja ja nyt Kirjavan hunnun, kun siitä on tullut uusi elokuvaversio. Pitäisikö katsoa? Muuten kaikki aika oman työn kimpussa. Tämä on juuri sitä parasta aikaa, vaarana liiankin lentoisa kiito.

Vihan päivät Tampereen Tuomiokirkossa!

Mikä yllätys. Myönnän ennakkoluuloni: taas jauhetaan vanhat asiat, tällä kertaa kirkossa. Mutta Kari Hakalan työ onkin suuri saavutus. Elämys on todella vaikuttava. Hakala lisää vanhoihin 1918 tulkintoihin uuden idealistisen tason, kristillisen jälkisovinnon. Viimeksi tätä on yrittänyt Jarl Hemmer 80 vuotta sitten, ehkä joku muukin. Linnan tulkinta jää maan pinnalle kiroilemaan ja resignoitumaan. Minusta tämä esitys kohosi omaan arvoluokkaansa, ei vähiten hienosti ohjatun harrastajajoukon ja hyvin perusteltujen ammattilaisten ansiosta. (Vain Kordelin-kohtaus oli kömmähdys, muuten tarkoin tasapainottava näkemys.) Erityisesti iloinen siitä, että entisiä oppilaitani on toteuttamassa hienoa yritystä. Kuorot soivat komeasti, laulut iskevät yhteen ja kirkon visuaalinen käyttö komeata katsottavaa. Lopun ylösnousemus on kohottava oivallus. Pala kurkussa siellä istui. Tämän rinnalla menevät monet teatterisesongit yhdentekevinä muistista.

Sellon kirjastossa Espoossa oli hauska vierailla tiistaina: intiimi matinea, mukana terhakka Ulla-Maija Paavilainen ja vakava Heidi Köngäs. Sain vielä puhua Erkosta, haastattelijana paras kokemani, kirjasta aidosti innostunut Esko Nick. Yleisökin lämpeni. Entinen opiskelutoveri Ulla Packalen johtelee upeaa kirjastoa. Hämmästelin kuinka komeita komplekseja meillä rakennetaan, tuskin löysin koko kirjastoa kauppakeskuksen sokkeloista.

Keskiviikkona hoidettiin Waltari-seuran vuosikokous, vieraana esitelmöitsijänä Matti Rinne, aiheena Kiilan ja Waltarin vastakkaiset suhteet. Kyllähän Waltaria röykytettiin, terävimpänä kriitikkona Raoul Palmgren, hänelläkin ambivalentti ihailun ja inhon sekainen suhde porvariskirjailijaan. Waltarin poliittinen linja oli horjuva, meni herkästi virran mukana, mutta säilytti yksilöllisen tunnepohjansa. Hänellä aina sama vahvasti idealistinen pohjavirta, joka nyt juhlii Tampereen Tuomiokirkossa. Luettava puhdistunein silmin 30-luvun tuotantoaan.

Tuoreimmat uutiset viittovat vaikeisiin hallitusneuvotteluihin. Ihmeellistä että kokoomuksen puoluejohto epäröi, kun Niinistö tarjoaa apuaan. Aikovatko ne todella hyllyttää äänikuninkaan puhemieheksi? Samalla Vanhanen toppuuttelee kokoomusta, pitää käsivarren mitan päässä. Ja siellä odottaa Väyrynenkin painoarvonsa mukaista tehtävää. Kädenvääntöä odotettavissa, seurataan mielenkiinnolla.

Selvin puheenvuoro vaaleista oli Erkki Tuomiojalla eilen: sanojen ja tekojen ristiriita. Kun demarit nyt lupasivat panna palkkaerot ja hoitoasiat kuntoon, kuinkas pitkä hallitusvastuu on hurahtanut niin että ne pääsivät repsahtamaan? Aiheellinen kysymys. Tänä aamuna demaritantat tv:ssä väistivät koko hankalan kysymyksen. On siinä vielä seulomista.

Mutta pääsiäiseksi Tuomiokirkkoon, älkääpä siitä luistako. Siellä voi miettiä, mitä tapahtuu kun ristiriidat repeävät hallitsemattomiksi. Onneksi siitä ollaan näin kaukana.

Minna Canthia pitäisi muistaa ja tasa-arvoa muutenkin; tiukka muija, mikäs siinä, hyvä kirjailija, mutta törmäsin myös inhimillisiin rajoituksiinsa, kun kirjoitin J.H. Erkosta, jota juonitteleva Minna yritti verkkoonsa. Nuoremman veljen saikin, toisten kanssa kiukutteli kuten Juhani Ahon. Ja kuinka kiusasi Bergbomia sen jälkeen kun tohtori oli hänet näyttämölle auttanut. Olihan teatterisotiin syynsä, eipä silti.

Kiannon Punaisesta viivasta oli vaihteeksi hyvä radiokeskustelu, eilen ja tänään, siinä todella analysoitiin romaania eikä vain heitelty tuntemuksia kuten yleensä tapahtuu. Tytärkin kiinnostui siinä määrin, että alkoi kysellä missä meillä se kirja on. Osui sitä paitsi mainiosti ajankohtaiseen saumaan.

Vaaliyönä tulee heitellyksi sumeilemattomia hajakommentteja. Eihän pitäisi toisten tappiolla ja tippumisella ilkkua eikä epäasiallisesti kehuakaan. Nyt päivän perästä on jo rauhaa miettiä, mitä vaali merkitsee. Kuinka kylmät tuulet alkavat pienelle ihmiselle puhaltaa, vai nouseeko maa kukoistukseen työtä ja yrittäjyyttä suosivalla politiikalla. Muutama tuttu on puhelimessa tuntenut tuskaa ja murhetta vasemmiston tappiosta, pelkokin hiipii puseroihin. Täytyy rauhoitella, että ei ne porvaritkaan elävältä syö, ne on aika sävyisää ja sivistynyttä väkeä. Ja demokratiaan kuuluu tämä vuoksi ja luode. Jos nyt pannaan oikein tiukoille, seuraavissa vaaleissa aalto heittää vasemmalle.

Kahta kaiffaria seuraan: sinne palasi kaksi kovaa naamaa Euroopasta eduskuntaan, Niinistö ja Väyrynen. Molemmilla kova kannatus ja pitkä kokemus. Kumpikin ihan omilla linjoillaan, eivätkä mitään vaatimattomia tyyppejä. Tuottavat vielä monta riesaa puoluejohtajilleen, ellei heitä saada tyrkätyksi puhemiehistöön. Ajatelkaas: Niinistö ja Väyrynen samassa hallituksessa. Alkaisi taas politiikassa paukkua ja tasavallassa tapahtua.

Ben Z teki äsken innolla porvarihallitusta radiossa, Korhonen on kepussa toppuutellut. Heinäluoma peesaa vielä ainakin näön vuoksi messissä. Vanhanen uskoo, että neuvotteluista tulee kimurantit, mutta niistä selvitään. Odotellaan.

Upeana nousee vaalipäivä, sinivalkoisena, on satanut ohuesti lunta.

Mitä tapahtuu iltaan mennessä. Lehdissä ei ole juuri muuta kuin vaalimainoksia. Elämme niin leppoisaa aikaa että dramatiikka on kaukana. Muistan minäkin monet vakavat vaalit. Näihin on kuulemma tuloslaskentaankin tahdottu lisätä viihdettä. Taas yksi pudotuspeli, nähdään pettyneet ja riemukkaat naamat suorassa kuvassa. Politiikka on jännitysleikki.

Irakin sodan vuosipäivä lähenee. Lehdestä jäivät vainoamaan sen pikkupojan silmät, joka oli menettänyt molemmat käsivartensa.

Eilen F.E. Sillanpään Seuran vuosikokouksessa kohoili taas vähän henkeä. Puhuttiin Rauhamäen kohtalosta, komea hirsirakennus on jo muodostunut rasitukseksi rahapulasta kärsivälle seuralle. Päätettiin perustaa toimikunta miettimään mahdollista myyntiä tai uutta käyttöä. Näinhän asiat etenevät.

Seuran loistoajat olivat 70- ja 80-luvulla. Sitten into alkoi hiipua. Näin käy normaalisti, aika aikaa kutakin. Nyt voitaisiin taas nousta. Kirjailijoiden nimikkoseuroja syntyy kuin sieniä sateella. Nämä vanhemmat ja arvokkaat voisivat olla omalla tyylillään reservissä. Niillä on perinteensä ja voimansa.

Kuultiin valtuustoaloitteesta, jossa Hämeenkyröä ehdotetaan kulttuurikunnaksi. Nyt on vain niin, että se ei ole minkäänmoinen kulttuurikunta nykyään. Jospa aloite innostaisi, sehän on mahdollista. Asiat harvoin etenevät nimityksillä. Tampere ei missään nimessä ole Suomen teatteripääkaupunki, mutta teatterikaupunki se on, vilkas ja dynaaminen.

Menihän tiukoille vaalien valvonta. Keskusta näytti menettävän paalupaikan, vaan rima pysyi huojuen ylhäällä. Urheilukieli on aina paras kömpelönäkin. Kokoomus rynni hurjaan voittoon. Demareille voi tehdä hyvää tämmöinen nöyryytys, mutta kuinka levottomiksi menevät työmarkkinat? Tuleeko minkäänmoista tupoa?

Niinistö juhlii omalla ryppyotsaisen vaikealla tavallaan. Kansa luottaa kaveriin, joka ei koskaan hehkuta mitään. Tuleva presidentti, mutta mikä on postinsa nyt? Kuinka ne pärjäävät näin ylivoimaisen tyypin kanssa siellä? Vanhasellakin on tekemistä. Kaksi kirjailijaa: Claes ja Tommy kuluttavat turhaan aikaansa parlamentissa. Millä ansioilla entinen piispa parantaa elämämme laatua, jää nähtäväksi. Onneksi Luhtanen tippui, siinä perheessä voi olla pientä sanailua. Mietaa on kova luu, Marja Tiura ihana. Näitähän riittää, eikä Sasikaan tipahtanut kuin muutamalla tuhannella ja Penttikin piti täällä paikkansa. Kansa pitää siitä, ettei liikoja sano mitään mistään. Kyllä tää sakki hallituksen kietaisee. Onhan porvarilla juhlan aika, tulee vielä vaikeakin paikka. Pääasia että saadaan vaihtelua, ristiveto tuulettaa ja akanat varisevat. Kansa nauttii, mutta Heinäluomalla on totiset oltavat. Kuinka ihmeessä voidaan vaalit tunaroida näin täydellisesti, että ryhmän puheenjohtajakin putoaa. ”Kansa on ahterista”, viestii eräs veikko kännykkään. Kataisen hymy ei voi enempää levitä, alkaa se vastuu painaa mistä Niinistö valmiiksi synkkänä puhuu. Sellaiseen luotamme. Antaa mennä. Meillä meni Marjan kanssa ehdokkaat läpi, joten juhlittavaa riitti. Ja iltahan venähti räntäsateessa rattoisasti. Lisää hauskoja vaaleja!

Olihan viimeinen vaalikeskustelu, hyvä niin. Samaa mieltä kuin Tarmo Ropponen: hyviä puoluejohtajia, melko samanmielisiä, asiansa osaavia. Ihmettelen että he jaksavat virkeinä painaa viikkoja, mutta kilpa lisää virtaa. Vaalikuume nousee, kun noinkin täpärälle näyttää menevän.

En minäkään ymmärrä, miksi Venäjän varustelu välittömästi lisäisi uhkia tännepäin, kun ei mitään muita sen suuntaisia merkkejä ilmene. Uhkaavaa on sen sijaan yleinen ydinaseistautuminen, nyt siis Britanniassa, missä sukellusveneet uusitaan. Eikö kukaan pidä tällaista yleisen maailmanrauhan uhkana. Miksi Britannian varustelu on turvallisuutta tukevaa, Venäjän sitä vähentävää. Julistihan Englanti meille sodan 40-luvullakin… No jaa, leikki sikseen, mutta historia hallitsee paljolti ajattelua tänäänkin.

Perhepolitiikasta ja vanhusten hoidosta Päivi Räsänen ja Timo Soini puhuivat viisaasti ja selvästi. Vanhasella näkyy olevan jo varaa voitonvarmaan naureskeluun, hallitsee aika ylivoimaisesti substanssin kaikilta aloilta. Katainen on koko ajan parantanut, pikkupojan imago alkaa saada valtiollista vakuuttavuutta. Kuka vaan heistä voisi maata johtaa, jopa Heinäluoma. Mennään rauhassa vaaliin.

Pieni teatterikommenttikin, päivällä kuulin lounaalla osan radiokeskustelua. Kun puhutaan teatterista ja politiikasta, kainostellaan visusti sanomasta mitä se politiikka siinä yhteydessä tarkoittaa. Jos kaikki henkilökohtainenkin on politiikkaa, vaikutuksia on turha haikailla – paitsi henkilökohtaisia. Kun Pentti Paavolainen selittää, että Brecht oli kyselijä eikä julistaja, niin eikö hän todellakaan huomaa, että suurimmat opettajat Sokratesta ja Jeesuksesta alkaen ovat metodiltaan olleet kyselijöitä – mutta aina tietyssä tarkoituksessa, tiettyyn suuntaan pyrkien, siis sittenkin julistaen. No hyvä, kyllä Jeesus myös vastasi kysymyksiinsä, ei odotellut. Vielä selkeämmin vastaa Brecht omiin kysymyksiinsä, ei anna sananvuoroakaan. Ei jää mitään epäselvyyttä siitä kuinka olisi toimittava.

Jotain tällaista odottaisi myös poliittiselta debatilta: kysymyksiä, jotka jäävät askarruttamaan, ohjaavat ajattelua vähän ovelammin, julistavat juonikkaammin. Mutta antavat samalla selvät avaimet. Yleisön puolesta kyselijät päästivät puoluejohtajat liian helpolla, väittelyä olisi voinut jatkaa. Mutta niillähän on siellä aina pula ajasta, ahtavat liikaa asioita ahtaisiin raameihin.

Stefan Wallinin ja monen muun peräänkuuluttamaa ympäristövallankumousta ei taida ainakaan noilla eväillä tulla lähivuosina. Vanhasen idea Helsingin puulämmittämisestä hakkauttaisi loputkin metsät? Jos onnistuu, panen heti perässä tämänkin talon puulämmitykseen, tänäänkin huhkin metsätöissä ainakin tunnin… Prekariaatti pitäisi kaiketi paskatöinä, mutta minulle suurta nautintoa koneen vieressä istumisen lomassa.