Tamminiemen museossa on hiljaista, vaikka uusi näyttely on kiintoisasti koottu. Presidenttien esineistä huvitti Ståhlbergin matkalaukku ja Paasikiven puhelin, missä on ääntä vahvistava puhetorvi. Sillä kelpasi haukkua päätoimittajat. Kekkonen oli kyllä ylivertainen haukkuja; nähtävillä kirjeet, joilla vuorineuvos Honkajuuri nöyryytettiin julkisesti ja ”saatanan tunarit” vedettiin häpeäpaaluun. Nuorempi polvi tuskin muistaa mistä oli kysymys. Elävistä presidenteistä Halonen ja Ahtisaari valitsevat ylevät objektit, kun taas Manu rennosti sikariportaan lentopallon.

Väkeä vaelsi kirjaimellisesti kuin pipoa Seurasaareen, missä odotti koko perheen joulupolku. Lenkkireitit Hietaniemen ja Meilahden ranoilla ihanteelliset; siinä Sikomäen lenkkikin Kierikkalassa kalpenee. Aurinko kimmeltää, raikas merituuli vilvoittaa aatoksia.

HelsinkiMissio kirjoittaa nimensä juuri noin typerän epäsuomalaisesti, vaan väkeä oli kerääntynyt Agricolan kotikirkkoomme ääriä myöten, kun Tuomasmessun kuoro ja joku Jippu vetelivät epäsovinnaisia joululauluja varsin eläytyvästi. Piti vain hilpaista kesken katsomaan Fritz Langin film noir klassikkoa Ministry of Fear (1944), ei nyt mikään mestariteos, mutta kiintoisa sodanaikaisen vakoojaparanoian kuvaus.

Kun jatkoksi tuli väläyksiä vanhoista tv-teattereista, iskihän ikävä oikeita draamoja, joita ennen televisiossa näytettiin. Ja skandaalien skandaali on se, että julkisella Ylellä ei ollut varoja tai muillakaan instansseilla tallentaa keskeistä tuotantoa jälkipolville. Barbariaa! Vain Peter von Bagh on siitä vähän riehunut, tietysti tuloksetta. Itsekin pakotettuna allekirjoitin noita hävityslistoja aikanaan MTV-teatterin toimituksessa. Kyllähän säästettiin taas väärässä paikassa. Eikä ole Ylellä helppoa nytkään, kun tuota tempoilevaa turbulenssia katsomosta seurailee. Mitä laajemmaksi maailmaa avataan, sen heppoisammiksi kapenevat resurssit.