Sauli Niinistö hallitsi aamua niin Tähtitorninmäellä kuin radiohaastattelussa; hänen roolinsa kirjailijana tuntuu hämmentävän ainakin toimittajia. Onko hän nousemassa vähitellen arvojohtajaksi? Paikka on vapaana.
Katselimme Laineen tuttua Tuntematonta tunnin verran ennen kaupungille lähtöä. Nyt kiinnittyi huomio Ahti Sonnisen taitoon käyttää vaihtuvaa marssimusiikkia taustalla, samoin edelleen tulee ihailluksi dokumenttiaineiston sulauttamista kerrontaan. Näyttelijäkaarti on vahva, ei voi vastustaa.
Tihkuisella matkalla Lisa Sokolovan näyttelyyn törmäsimme Merja Rehniin, joka aikanaan toimi vuoden Hämeenkyrön kulttuurisihteerinä – nyt vähän laajemmilla aloilla. Sokolovan ”Elämyksiä Helsingissä” näyttely on raikas, valloittava: tutut näkymät tuoreesti ja ulkopuolisesti, silti tai siksi rakastaen nähtyinä. Värimaailma kuin Pariisia, puistot kuin Pietaria. Ihastuimme siinä määrin, että tuttu näky Eiran puistosta tuli varatuksi.
Reissun jälkeen ehdimme vielä nähdä Tuntemattoman lopun, vaikuttavaa. Siitä helppo siirtyä Åke Lindmanin elokuvaan Etulinjan edessä, samaa jatkosotaa käytiin. Harry Järvin esseitä olen lukenut (Konst är kvalitet), joten kiintoisaa oli perehtyä hänen sotamuistoihinsa. Elokuvalle toi oman dokumenttipohjan hänen autenttinen haastattelunsa ja valokuvansa. Jännää oli se, että Järvin konekiväärikomppania oli niin tuiki erilainen kuin Linnan, ilmeisesti: täällä oltiin sivistyneitä, kohteliaita, ei kiroiltu eikä purnattu, oltiin lojaaleja johtajille ja urheita silti taisteluissa. Uskon että tämäkin kuva sodasta pitää paikkansa. Ohjaajana sentään Lehtoa näytellyt mies. Oli erilaisia joukkoja, ruotsinkieliset hieman kultivoidumpia kuin suomalaiset korpisoturit. Sekin auttaa ymmärtämään Linnan romaanin ristiriitaista vastaanottoa aikanaan; ei se ollut pelkkää sokaistua idealismia ja sen tuottamaa torjuntaa, vaan myös kokemusperäistä erimielisyyttä.
Marja laittoi loistavaa kuhaa à la Mannerheim; sen voimalla jaksoi hyvin katsella illan juhlat Linnassa, joita kommentoidaan nyt riittämiin kaikkialla. Surusilmäinen, yhä häikäisevän kaunis Tanja Saarela jäi mieleen. Tiia upeana, ansaitsi juhlavuotensa ja Katri mitalinsa. Ja vilahtihan siellä Istanbulin matkakumppani Jukka Parkkinenkin, palkittu mies, ja kirjailijoita sentään muutamia muitakin. Mutta akateemisia ja yliopistoväkeä, virkamiehiäkin vähän, poppareita, näyttelijöitä ja urheilijoita yhä enemmän. Hyvä kuva ajastamme.
Mitä mieltä itsenäisyydestä? Minulle kelpaa tämä aste oikein hyvin, vielä on vähän omaa kansallista leimaa ja liikkumavapautta mielin määrin. Mitä puuttuisi? En juuri keksi mitään. Ilta-Sanomien haastatteluun ’Mikä parhainta Suomessa’ vastasin: ilmaisvoimainen kieli ja valoisat suviyöt, vuodenaikojen mahtava vaihtelurytmi. Mutta se oli tiputettu lehdestä, ilmeisesti olin hillunut siellä kylliksi.
Nokialla voidaan juuri nyt olla eri mieltä Suomen erinomaisuudesta. Aamulehden etusivu jää historiaan, samoin Matti Kuuselan loistava kolumni vesiongelmista Pakistanissa ja Nokialla. Onni täällä vaihtelee, kloorivesi voitelee.