Kuin luokkaretkellä: kolkutimme samassa junaosastossa Anja ja Juhani Salokanteleen, Pekka Tarkan ja Vesa Karosen kanssa Tampereelle. Meillä oli yhteinen kohde: kriiitikkostudia ja tuplasyntymäpäivät.

Miten hauskaa tulla Tampereelle vaihteeksi täältä etelän suunnasta, näin käymäseltään. Vettä tihkui.

Yliopistossa oli studia generalia kirjallisuuskritiikistä, puhujina Arvostelijain Liiton puheenjohtaja Siskotuulikki Toijonen, veteraanikriitikko Pekka ja nykyinen radiokolumnisti Vesa. Mainio iltapäivä siitä koostui, sadan hengen saliin Linnaan tuppautui 150 kuulijaa noin arviolta.

Pekka paalutti omaa kriitikon kaartaan 50-luvun lopulta alkaen ja saattoi pitkän kokemuksen perusteella todeta kulttuurisivujen nyttemmin keventyneen ja popularisoituneen. Ennen kriitikko kirjoitti omista löydöistään ja kertoi sellaista mitä lukijat eivät vielä tienneet. Nyt sanomalehdet kyselevät lukijoiden mieltymyksiä ja kritiikkikin yritt& ja tytöt kertoivat Hämeenlinnan vireästä kulttuurielämästä. Kuulosti aivan muulta kuin Ernon tai Mollen taannoiset narinat kaupungin takapajuisuudesta.

Saara sitten johdatteli taidemuseoon, missä katsastimme Rembrandt-näyttelyn: pienen pientä herkkää grafiikkaa, mutta aika suppea verrattuna viime syksynä näkemääni vastaavaan näyttelyyn Budapestissa. Omakuvia sarja, joitakin muita muotokuvia ja paljon Raamattu-aiheita. Puuttuivat kokonaan ne iloiset eroottiset kuvat, joita ihailin Budassa. Rembrandt ei ollut vain hienostuneen valohämyn porvarillinen maalari, vaan aikanaan tunnetumpikin grafiikastaan, jossa on enemmän elämää. Juhlavuosi tuotti erilaisia näyttelykokonaisuuksia Euroopan turuille.

Lasketin sitten esitelmäni, joka yksi sarjasta: näyttelyä lähestytään siellä fiksusti eri suunnilta, minä siis kirjallisuudesta. Tehtävissä on se hyvä puoli, että ne aktivoivat asioihin, joihin ei muuten tulisi tartutuksi. Päätän nyt viimein selättää Cervantesin Don Quijoten, joka ennen aina jäänyt kesken. Kun vaan malttaa kiemuraiset pakatut lauseet ja toistuvat yhteentörmäykset ja rönsyt, romaani alkaakin vetää ja sen julma pohjaironia kajastaa selvemmin. Kuulemma Kekkosen lempikirja; tästäköhän UKK karisti kaiken idealismin ja turhan ritarillisuuden toiminnastaan ja päätyi raakaan realismiin? Macchiavellin rinnakkaisvaikuttaja? Vaikutus paitsi Kiveen myös Waltariin ilmeinen: huumori tietysti ja tämä seikkaileva kaksikko, yhtä hyvin Kiho ja Piukkanen kuin Sinuhe ja Kaptah, universaalit taistelijaparit seuraavat Don Quijoten ja Sancho Panzan jäljissä.

Juttuni punainen lanka oli se, etttä suuret merivallat ja löytöretkien maat sekä kardinaali Richelieun Ranska tuottivat 1600-luvulla hämmästyttäviä taiteen nousuja, monet lajit keksittiin kuten romaani ja varsinainen draama. Espanja tuotti näytelmiä kuin turkin hihasta, sitten tulivat Molière ja Shakespeare. Turkkilaisvaara oli merkittävä, paine kallistui länteen. Saksa oli hajallaan uskonpuhdistuksen ja sodan jaloissa, Italia pirstoina, Ruotsikin kulutti voimia uskonsotiin, Venäjä tuli hitaasti ja Suomessa vasta opeteltiin omaa kieltä.

Kotiin Sepänkadulle tavaralastissa, asuntoa kohentelemaan ja Petterin Sinistä laulua taas silmäilemään.