Viikonlopun suuria huveja: käynti torilla ja kauppahallissa vilppaan aurinkoisena tuulipäivänä. Isovanhempani olivat siellä kanta-asiakkaita jo sata vuotta sitten. Sekä tuttujen ja sukulaisten tapaaminen, täällähän se on vaivatonta.
Kun en jaksanut katsoa Maa on syntistä laulua edes Mollen kunniaksi uudestaan johtuu varmaankin muistoista ja elokuvan raskaudesta ja raakuudesta. Aamulehdessä Niiles-Jouni Aikio muistelee tänään kerrankin suorasukaisesti millaista se meininki oli filmauksissa. En silloin enkä vieläkään ymmärrä miksi piti pyrkiä niin ”aitoon” ilmaisuun ihmisiä ja eläimiä rääkkäämällä. Saatiinhan uusi repäisy suomalaiseen elokuvaan, ja laajastihan sitä on ylistetty. Elokuvamies Matti S. tässä myönsi, ettei voi sietää leffaa eikä katso sitä koskaan uudestaan. Mutta tehonsa sillä siis on. Palattava joskus rauhassa, kirjoitettava kaikesta mitä siihenkin liittyi.
Aika hyvä ihmiseksi oli jotensakin helpompi kestää, verkkaisuutensa ja hajanaisuutensa uhallakin. Se on alkuperäistä Mollea, Aapelinsa hän tunsi läpikotaisin, mutta sotki tähän muutakin materiaalia eri kirjailijoilta ja vähän Meidän herramme muurahaisia, jotta keitos saostuisi. Hersyviä, karhean koomisia tuokioita muuten karvasta ihmiskuvaa tihkuvassa kokonaisuudessa. Alkuperäisiä karvanaamoja hän kokoili ja niillä herkutteli. Molle tahtoi todistaa teesinsä, ettei Aapeli ollut mikään lempeästi pihaelämää silmäilevä humoristi, vaan pohjaltaan ihmisvihaaja. Aapelin poika Pasi Puupponen puhui aiheesta analyyttisesti kesällä Vammalan päivillä, julkaistu Bibliophiloksen uudessa numerossa.
Totta on Enska Suomisen tokaisu aikanaan: Mollella oli teurastajan estetiikka. Hän leikkasi verisiä kimpaleita ja latoi ne peräkkäin. Mitään rytmitajua ei voi havaita, ei sisäistyvää näkemystä tai tarinan kertomisen taitoa. Mutta raastava ja alkukantainen katsomus oli ajan tilauksessa.
Nyt viimeistään ansaitsisi Matti Kassila akateemikon arvon, olisi ansainnut mielestäni jo ennen Mollea, jos koko pitkä ura otetaan huomioon. Kassila on vetreässä vedossa kirjoittajana edelleen; Kun pappa nauruun kuoli sisältää letkeitä tarinoita jos kohta venytystäkin. Oma filmimaailma on kertomuksissa hauskasti läsnä, filmiskenarioitahan nämä miltei ovatkin, elokuvallisesti nähtyjä eroottisia tihentymiä ja farssimaisia juonenkäänteitä, hyvän sepittäjän keksintöjä. Kovenevat kalut esiintyvät tiuhaan, samoin muhkeat takamukset ja rinnat. Siinä ainoa yhdistävä säie Kassilan ja Mollen välillä. Onhan Kassila muuten elokuvan kertojana toista luokkaa.
Aivan omaa luokkaansa on edelleen Heimat – Kotiseutu, joka tulee Teemalta parin tunnin pätkinä. Merkillinen sarja ajelehtii näennäisen sattumanvaraisesti ihmisestä toiseen ja silti samalla rakentuu looginen ajankuvaus 60-luvulta. Ikään kuin johtoajatus oli aikaa sitten kadonnut, ja silti se kulkee pohjalla mukana. Venäläinen Saatana saapuu Moskovaan vangitsee joka kuvallaan, välittömästi.
Niin ja autonkuljettaja Räikköstähän tässä pitäisi juhlia eikä horista vanhoista elokuvista, mutta minkäs teet. Tuntuu maan tai vähintään Ferrarin petturuudelta jollei innostu tästä hyytävän jäisestä formulakuskista. Juhlittakoon siis häntä kaikin voimin ja palkein.