Kotimaan kamaralla. Paluu helppo, yllättävän lyhyt. Kaikki kunnossa, terveinä saatiin vaeltaa. Vatsatauti vähän hätyytti seuruetta. Marjalla laukussa missimitali viimeisen illan yökerhosta: osallistui Suomen edustajana reippaasti vatsatanssikilpailuun. Olihan venyvää turistiviihdykettä (Istanbul Inn); viime syksyn Kervansaray muistissani tyylikkäämpi, hauskempi. Muuten sama formula.

Taas havaittiin, että meillä ei ole omaa yleisesti tunnettua kansallislaulua kuten useimmilla kansallisuuksilla. Illan vetäjä lauloi suomalaisille – Heijaa ruusut tulipunaiset. Sitä piti sitten humpata. Kuka keksisi tunnuslaulun? Hard Rock hallelujah? Ei mitenkään tärkeimpiä asioita.

Täällä nyt venytellään ja puretaan laukkuja Sepänkadulla, ihmetellään leutoa syksyä, kertoillaan kokemuksia Ainolle, joka poikkesi illalla. Kuulumiset Viehätyksestä rauhoittavia. Sulattelun ja yhteenvetojen aika alkaa. Nyt siellä on uusi ryhmä waltarilaisia aloittamassa samaa ohjelmaa. Hauska kuulla kuinka heiltä sujuu Istanbul moskeijoineen, kebapeineen, seraljeineen, basaareineen, muotikatuineen, lähialueineen…