Tietysti me tunkeilimme Sinisessä moskeijassa juuri kun kaupunki oli täysimmillään risteilyturisteja. Vaivoin sekaan mahtui. Mutta jyhkeä Hagia Sofia kyllä mahduttaa kansaa, silti on väljän oloista. Teki jälleen syvän vaikutuksen. Ehkä juuri riisuttuna, puolitekoisena, vanhaa mahtiaan muistellen. Esitimme pyynnöstä pienen performanssin portilla Marjan kanssa: Johanneksen ja Anna Notarasin kohtaaminen. Hyvä menestys. Ja pyöritimme tietysti peukaloa itkevän porfyyripylvään toivomusreiässä.

Seraljiin eli Topkapiin jäi liian vähän aikaa, joten pudottauduin ryhmästä ja kiertelin itsekseni muiden mennessä eri tahoille. Katselin rauhassa haaremin huoneet: sulttaanit toteuttivat muslimien paratiisin jo maan päällä. Waltarin mietiskelypaikka Bagdadin paviljonki oli valitettavasti remontissa ja suljettu kuten moni paikka; uljaasta maisemasta ei muutenkaan saanut täyttä käsitystä enää, puskittunutta on täälläkin.

Kavaisimme Jukka Parkkisen kanssa arkeologisessa museossa, missä on laaja kokoelma Rooman vallan aikaista veistotaidetta ja upeita sarkofageja, mutta Orbanin tykkeja ei vieläkään löytynyt. Kun tiedustin vilkkaalla elekielellä vaksilta, hän vei pikavauhtia – Troian puuhevosen luokse!

Tämä oli torstaita, hurja helle, väkeä maan perhanasti. Illalla kipaisimme pienellä joukolla katsomassa dervissien tanssia Sirkeþin rautatieaseman hallissa – suggestiivisen tehoavaa kaikessa yksitoikkoisuudessaan. Vetäisimme päälle hyvät lihavartaat aseman kupeesp;Omaehtoisen retken päätteeksi istuskelimme tutulla Beyazid-aukiolla, missä Waltarikin hyvin viihtyi mietteissään, ja teimme suuressa basaarissa muutaman onnistuneen ostoksen rajun tinkimisen päätteeksi. Marja sai unelmiensa laukun ja minä viimein uuden ja ihan kunnollisen tuntuisen kellon. Vanha on valmistumislahja vuodelta 1975, tarkka kuin mikä, mutta nyt alkanut jo oikutella ja hajoilla.

Vielä vilkaisu kirjabasaareihin (ei Waltaria) ja kumarrus yliopiston komealla portilla; ehkä tänne vielä joskus palataan… Mainittava muuten eilisillan piipahdus Londra-baariin Peran puolella: mikä tunnelma, vanhan ajan katoamattomuus, matkan parhaat gin tonicit mitä ymparistöön tulee. Turha kaiketi mainita, että Waltari vieraili baarissa mielestään liiankin usein: sen vihreä valoreklaami oli hänelle ”kuin helvetin portti”. Söimme hyvin Peran vilkkailla, elämäniloisilla kujilla. Humalaisia ei täällä näe, ei minkäänlaista renttuilua, ihmiset ovat erittäin ystävällisiä ja auttavaisia, miesten hiukset siististi leikatut, asut puhtaat, käytös rentoa ja korrektia samalla kertaa.

Näin kuluu aikamme vähiin, vielä pakkailua ja altaalla lekottelua ennen läksiäisillanviettoa turkkilaisessa ohjelmaravintolassa. Aurinko hellii edelleen täydeltä terältä niin oikea- kuin vääräuskoisiakin, vaan lämmintä kuuluu olevan kotimaassakin. Miltähän tuntuu palata huomenna kolmen viikon juhlavan ja ikimuistoisen kiertueen jälkeen Suomen lokakuuhun… Pian se nähdään.