Panu Rajala

Kotimaan kamaralla. Paluu helppo, yllättävän lyhyt. Kaikki kunnossa, terveinä saatiin vaeltaa. Vatsatauti vähän hätyytti seuruetta. Marjalla laukussa missimitali viimeisen illan yökerhosta: osallistui Suomen edustajana reippaasti vatsatanssikilpailuun. Olihan venyvää turistiviihdykettä (Istanbul Inn); viime syksyn Kervansaray muistissani tyylikkäämpi, hauskempi. Muuten sama formula.

Taas havaittiin, että meillä ei ole omaa yleisesti tunnettua kansallislaulua kuten useimmilla kansallisuuksilla. Illan vetäjä lauloi suomalaisille – Heijaa ruusut tulipunaiset. Sitä piti sitten humpata. Kuka keksisi tunnuslaulun? Hard Rock hallelujah? Ei mitenkään tärkeimpiä asioita.

Täällä nyt venytellään ja puretaan laukkuja Sepänkadulla, ihmetellään leutoa syksyä, kertoillaan kokemuksia Ainolle, joka poikkesi illalla. Kuulumiset Viehätyksestä rauhoittavia. Sulattelun ja yhteenvetojen aika alkaa. Nyt siellä on uusi ryhmä waltarilaisia aloittamassa samaa ohjelmaa. Hauska kuulla kuinka heiltä sujuu Istanbul moskeijoineen, kebapeineen, seraljeineen, basaareineen, muotikatuineen, lähialueineen…

Kotimaan kamaralla. Paluu helppo, yllättävän lyhyt. Kaikki kunnossa, terveinä saatiin vaeltaa. Vatsatauti vähän hätyytti seuruetta. Marjalla laukussa missimitali viimeisen illan yökerhosta: osallistui Suomen edustajana reippaasti vatsatanssikilpailuun. Olihan venyvää turistiviihdykettä (Istanbul Inn); viime syksyn Kervansaray muistissani tyylikkäämpi, hauskempi. Muuten sama formula.

Taas havaittiin, että meillä ei ole omaa yleisesti tunnettua kansallislaulua kuten useimmilla kansallisuuksilla. Illan vetäjä lauloi suomalaisille – Heijaa ruusut tulipunaiset. Sitä piti sitten humpata. Kuka keksisi tunnuslaulun? Hard Rock hallelujah? Ei mitenkään tärkeimpiä asioita.

Täällä nyt venytellään ja puretaan laukkuja Sepänkadulla, ihmetellään leutoa syksyä, kertoillaan kokemuksia Ainolle, joka poikkesi illalla. Kuulumiset Viehätyksestä rauhoittavia. Sulattelun ja yhteenvetojen aika alkaa. Nyt siellä on uusi ryhmä waltarilaisia aloittamassa samaa ohjelmaa. Hauska kuulla kuinka heiltä sujuu Istanbul moskeijoineen, kebapeineen, seraljeineen, basaareineen, muotikatuineen, lähialueineen…

Tietysti me tunkeilimme Sinisessä moskeijassa juuri kun kaupunki oli täysimmillään risteilyturisteja. Vaivoin sekaan mahtui. Mutta jyhkeä Hagia Sofia kyllä mahduttaa kansaa, silti on väljän oloista. Teki jälleen syvän vaikutuksen. Ehkä juuri riisuttuna, puolitekoisena, vanhaa mahtiaan muistellen. Esitimme pyynnöstä pienen performanssin portilla Marjan kanssa: Johanneksen ja Anna Notarasin kohtaaminen. Hyvä menestys. Ja pyöritimme tietysti peukaloa itkevän porfyyripylvään toivomusreiässä.

Seraljiin eli Topkapiin jäi liian vähän aikaa, joten pudottauduin ryhmästä ja kiertelin itsekseni muiden mennessä eri tahoille. Katselin rauhassa haaremin huoneet: sulttaanit toteuttivat muslimien paratiisin jo maan päällä. Waltarin mietiskelypaikka Bagdadin paviljonki oli valitettavasti remontissa ja suljettu kuten moni paikka; uljaasta maisemasta ei muutenkaan saanut täyttä käsitystä enää, puskittunutta on täälläkin.

Kavaisimme Jukka Parkkisen kanssa arkeologisessa museossa, missä on laaja kokoelma Rooman vallan aikaista veistotaidetta ja upeita sarkofageja, mutta Orbanin tykkeja ei vieläkään löytynyt. Kun tiedustin vilkkaalla elekielellä vaksilta, hän vei pikavauhtia – Troian puuhevosen luokse!

Tämä oli torstaita, hurja helle, väkeä maan perhanasti. Illalla kipaisimme pienellä joukolla katsomassa dervissien tanssia Sirkeþin rautatieaseman hallissa – suggestiivisen tehoavaa kaikessa yksitoikkoisuudessaan. Vetäisimme päälle hyvät lihavartaat aseman kupeesp;Omaehtoisen retken päätteeksi istuskelimme tutulla Beyazid-aukiolla, missä Waltarikin hyvin viihtyi mietteissään, ja teimme suuressa basaarissa muutaman onnistuneen ostoksen rajun tinkimisen päätteeksi. Marja sai unelmiensa laukun ja minä viimein uuden ja ihan kunnollisen tuntuisen kellon. Vanha on valmistumislahja vuodelta 1975, tarkka kuin mikä, mutta nyt alkanut jo oikutella ja hajoilla.

Vielä vilkaisu kirjabasaareihin (ei Waltaria) ja kumarrus yliopiston komealla portilla; ehkä tänne vielä joskus palataan… Mainittava muuten eilisillan piipahdus Londra-baariin Peran puolella: mikä tunnelma, vanhan ajan katoamattomuus, matkan parhaat gin tonicit mitä ymparistöön tulee. Turha kaiketi mainita, että Waltari vieraili baarissa mielestään liiankin usein: sen vihreä valoreklaami oli hänelle ”kuin helvetin portti”. Söimme hyvin Peran vilkkailla, elämäniloisilla kujilla. Humalaisia ei täällä näe, ei minkäänlaista renttuilua, ihmiset ovat erittäin ystävällisiä ja auttavaisia, miesten hiukset siististi leikatut, asut puhtaat, käytös rentoa ja korrektia samalla kertaa.

Näin kuluu aikamme vähiin, vielä pakkailua ja altaalla lekottelua ennen läksiäisillanviettoa turkkilaisessa ohjelmaravintolassa. Aurinko hellii edelleen täydeltä terältä niin oikea- kuin vääräuskoisiakin, vaan lämmintä kuuluu olevan kotimaassakin. Miltähän tuntuu palata huomenna kolmen viikon juhlavan ja ikimuistoisen kiertueen jälkeen Suomen lokakuuhun… Pian se nähdään.

Vuorokauden katselimme Istanbulia Marjan kanssa kaikessa rauhassa, muistuttelin viimekertaista käyntiäni syksyllä, yritin sen pohjalta opastella ja kertoilla. Kiertelimme Beyatzidin levollista aukiota, ajelimme Galataan, katselimme sillan satoja onkimiehiä, kävimme tervehtimässä kovan onnen majapaikkaani Pera Palasia, mikä viimeksi keskellä yötä kovin kourin tyhjennettiin. Alumiinilevyt tukkivat vieläkin ikkunat, maineikas hotelli kuollut, mitään ei tapahtunut. Solimanin moskeijassakin kävimme, Marja reippaasti liina silmillä ja paljain jaloin.

Kävelimme Peran pääkadun päästä päähän, Taxim-aukiolla katselimme Mustafa Kemalin mahtipontista muistomerkkiä. Atatürkistä ei täällä pääse missään eroon. Aurinko paistoi, oli helteistä, ajelimme raitsikalla, söimme Baranin poikien ruokalassa lähellä Sultanahmetia. Tuli niin muistorikas ja lämmin olo ja Marjakin innostui heti tästä kaoottisesta kylästä.

Mutta kun Waltari-seuran aktiivi ryhmä rymähti paikalle sunnuntai-iltana, ohjelma olikin heti kiinni. Sieltä niitä tuli, Ari ja Kirsti kärjessä, Jukka Parkkinen, Pultsi ja Kirsti Waltari, samoin kouluneuvos Kirsti ja monia muita, Annelin pontevasti luotsaamina. Olimme aulassa arvokkaasti vastassa. Hotelli täällä Stambulin puolella, hyva sijainti yliopistoalueella. Heti mentiin tuloillalliselle Galatan kalaravintolaan. Kaarina Salan kanssa puhelimme Waltari-tutkimuksen lähdeongelmista. Sain muutaman hyvän neuvon.

Sen perästä onkin ollut yhtä rundailua bussilla ja ilman, kiihkeän taukoamaton ohjelma, joka vei basaariin ja hamamiin (sulttaani Solimanin aitoturkkilaiseen saunaan), kauas Bursan perille, sulttaanien haudoille, Bosporin risteilylle, uuden kaupungin kukkulalle missä tavattiin hollantilaisia muuttohaukan staijaajia. Sitä paitsi suosittu hääparien lempimiskohde, Ari (rovastimme) alkoikin hommata meille imaamin siunausta. Ja viimein jopa Edirne Kapin eli Porta Romanan ohi suhahdimme: siitä Mehmet eli Muhammed II tuli lapi 1453, kun Konstantinopol vallattiin.

Ainoa murhe onkin se, että matkan varsinainen kohde, Mika Waltarin Istanbul, uhkaa tässä rytyytyksessä jäädä sivuseikaksi. Istumme mukavissa ravintoloissa (Ramadan onneksi hillitsee liikaa ilakointia) ja harrastamme basaareissa oppaan johdattamina kaunista turhuutta, se myönnettäköön ja sehän menee Waltarin henkeen hyvin. Mutta rajansa on turismilla ja ruuhkabussissa istuskelulla, vaikka Arin ja Parkkisen remuisa joukko pitääkin iloa yllä takaosastossamme. Sekä suomalaiset että paikalliset oppaamme ovat hiukan helisemässä joukkueemme kanssa. Mutta nyt on ryhdistäydyttävä ja ryhdyttävä tutkimuksiin taas. Säät suosivat, vain maanantaina hiukan tihuutti.

Lento Roomasta heilahti kevyesti, vastassa vanha kunnon Ateena. Olen täällä kolmatta kertaa, Marjalle uusi kylä. Rooma oli kummallekin vanha tuttu.

Akropolis tallella, vankasti restaurointitelineitten peitossa. Karyatydit kannattelivat temppeliä kuten ennenkin, turistien virta ehtymätön. Vaelsimme Plakassa, kuljimme Agoralla demokratian kehdossa, nousimme välillä Syntagma-aukiolle, missä muistelin matkaamme lasten kanssa 15 vuotta sitten. Silloin taisin uuvuttaa lapsiparat luennoimalla Kreikan historiaa, nyt pääsi Marja vähemmällä.

Viela viivähdimme tunnelmallisella Kerameikos-hautausmaalla ihan tässä Jason-hotellin kulmalla; Salme Lampinen on valinnut meille matkatoimistosta oivallisesti sijoittuvat majapaikat, tämäkin lähellä kaikkea. Söimmekin mainion souvilak-iltasen eilen ihan nurkilla, Marja alkoi heti arvostaa kreikkalaista keittiötä, salaatti erinomaista, mehukasta. Jos ei ollut vikaa italialaisessakaan, paras ateria toistaiseksi päivän kala rantaravintolassa Amalfissa. Jason tarjoilee erinomaisen aamiaisen hotellin katolla, tähän asti monipuolisin, italiaanot eivät juuri siihen puoleen panosta. Näkymä suoraan Akropoliin silhuettiin, ei valittamista.

Mutta töitähän on tehtävä. Mietin Nuoren Johanneksen ja Angeloksen suhdetta, mitä lopullinen romaani menetti, mitä voitti uudesta aloituksesta, tiiviistä rakenteesta, hektisestä hengityksestä. Menetti suuren osan Muhammedin oivallista henkilökuvaa ja myös Ferraran kirkolliskokouksen lähes groteskin kuvailun. Waltarilla oli varaa laskea käsistään loistavaakin aineistoa. Johannekset pitäisi julkaista uudelleen kommentaarein varustettuina.

Näin viime yönä merkillisen unen: Stalin oli tutustumismatkalla Suomessa, tarkemmin sanoen patikoi saappaat jalassa Kyröskoskella ja poikkesi Kaiskolle, missä majoitimme hänet Eeva-tädin kanssa. Ei mitään seuruetta mukana, leppoisa juron oloinen miekkonen, utelias, rokonarpinen, muhkeaviiksinen, yllättävän lyhyt. Unen täytyy olla yhteydessä Johanneksiin ja Muhammedin hienoon henkilökuvaan. Stalinin hahmo on jatkuvasti taustalla Waltarin elämässä ja tuotannossa, oli elossa vielä Johannesten tekoaikana 50-luvun alussa. Muistettava sotapropagandan ajat 40-luvulla. Muhammedin provokaatiot ja sotaan kiihotus Nuoren Johanneksen lopussa mestarin työtä (vrt. Horemheb Sinuhessa).

Niinpa niin, huomenna viimein lento Istanbuliin. Kreikkalainen lipunmyyjä korjasi minua: to Konstantinopol. Matti Klingen hengenheimolainen! Lisäksi tavattu reipas miestarjoilija Plakassa: alkoi heti kehua Waltaria, kun kuuli että olemme Suomesta. Siis omasta aloitteestaan, minä en johdatellut. Mika historiantuntemus ja mielikuvitus, tarjoilija hehkutti. Lupasin lähettää Waltari-elämäkertani kunhan valmistunut ja on käännetty englanniksi tai kreikaksi…

Roomassa piti vain istahtaa, vähän kävellä, mutta riensimmekin paikasta toiseen.

Marja kekkasi John Keatsin museon ja kuolinhuoneen espanjalaisten portaitten kupeella; samassa huoneistossa Axel Munthe piti vastaanottoa. Kiintoisa löytö. Löysimme uudelleen myös Basilica St Clementen Colosseumin takaa, mutta tämä Rooman vanhin kirkko (lattioiden alla) ei ollut auki. Waltarin lempikirkko aikoinaan, olen siinä kerran käynyt, en silloinkaan pohjakerroksessa. Mutta olihan vaikuttavaa ottaa vermutit kuun paisteessa Colosseumin kupeella. Jatkoimme istuskelua Piazza Navonalla kaiken markkinahälyn keskellä, silti tunnelmaakin.

Olisin mieluusti kokeillut onneani uudessa yökerhossa Via Veneton vaiheilla, mutta vahingosta viisastunut vaimoni ei ollut aiheesta innostunut, joten enpä lähtenyt minäkään yöllä seikkailemaan. Kun muutama ystävällinen sielu on pahoitellut viimekertaista ”ryöstöä” Milanossa, lohduttakoon heitä tieto, etta kyse oli vain kiskurimaisista hinnoista ja huijauksesta olemattoman ohjelman suhteen. Ei mistään pahemmasta, onneksi toistaiseksi.

Aamulla ehdimme rauhassa käydä Pietarinkirkossa, missä ei nyt ollut tungosta, vaan rauhallista, jylhää. Pietarin varvas on päällystetty suudelman kestävällä tohvelin näköisellä suojuksella!

Kohta kone nousee Ateenaan.

Rooma tavoitettu. Syyskesä hehkuu. Mika Waltari täyttäisi tänään 99 vuotta. Kohotin camparilasini Via Venetolla katukahvilassa lähellä Mikan hotellia Capricea, joka tilapäisesti suljettu. Täällä hän kiireettömästi kuljeskeli ja tapaili salamyhkäistä koiradaamia sekä sitä hauskaa huijaria, josta matkakirja Lähdin Istanbuliin kertoo. Huh hellettä edelleen. Heilahdimme bussilla Amalfista Napoliin ja sieltä junassa tänne tuttuun ikuiseen kaupunkiin, Marjalla toinen, minulla viides kerta. Kertailemme kokemuksiamme.

Kohotan toisen lasillisen sitä paitsi Töölön kirjaston Waltari-huoneelle, joka vihitään käyttöön tänään. Waltari-seuran puheenjohtaja Anssi Arohonka lausuu siellä valittuja sanoja, minulla lienee pätevä syy poissaoloon, mutta hengessä mukana. Täällä on vielä elämäkerran kannalta tärkeitä paikkoja katsottava. Lukenut Nuoren Johanneksen tarkasti taas melkein loppuun, siihenkin palattava. Mikä teologisen asiantuntemuksen satiirisesti herkutteleva tarkkuus! Johanneksen matkassa vähitellen kohti Istanbulia.

Positano, viileä rantakahvila. Pienen kamppailun jälkeen saan koneen toimimaan. Helle jatkuu, huitelee 30 asteissa. Tulimme laivalla Amalfista, missä mainio tukikohta. Kiipeilyä huimilla rinteillä, uiskentelua suolaisissa aalloissa, vapaata kuljeskelua. Hitosti turisteja, varsinkin remukkaita amerikkalaisia.

Vähän taaksepäin: Caprissa Axel Munthen huvila San Michele kuuluu maailman kauneimpiin, kannatti ruuhkassa kiivetä sen rauhoittaville pergoloille, roomalaisten pylväiden ja veistosten ylvääseen siimekseen. Luimme kilpaa Munthen teosta, hyvin pysyttiin kärryillä, koettiin yhtaikainen elämys. Joskus kirja syvenee paikan päällä, niin käy tälle muistelmalle.

Sorrenton musiikilliset muistot jäivät, teatterin matkailumusikaalin koristeelliset asetelmat unohtuivat, sillä Amalfin takarinteillä tarjoutui Ravellon perinteistään rikas musiikkifestivaali, meille muhkea pianokonsertti ohjelmana Beethoven, Chopin, Liszt ja Brahms. Tarmokkaasti paukutti flyygelia mestari Constantinos jotain, epäilemättä tunnettu taituri. Amerikkalaiset turistit kunnostautuivat poistumalla joukolla kesken konsertin. Tuli jano terassille.

Paluumatka bussilla Amalfiin henkeä kiihdyttävä: bussikuski veteli pimeässä serpentiineja jyrkänteillä yhdellä kädellä ja puhui toisella kännykkään. Hengissä ihme kyllä tultiin perille. Hauskaa sakkia, pohjoinen turvahakuinen liikennekulttuuri kalpenee. Taidetaan vaihtaa maisemaa, bussilla Napoliin ja siitä junalla Roomaan.

Lasketeltu Italian kaunista vuorimaata alas saappaanvartta Milanosta Orvietoon ja nyt Sorrentoon. Rautatiet toimivat hyvin ja aikataulussa, kuinka Suomessa?

Sanovat Milanoa kuivaksi muodin ja kaupan kaupungiksi, panemme vastalauseen. Duomo ja aukio sen edustalla, kävely kirkon katolla panevat jo hengästymään. Tietysti katselin paikkoja Waltarin silmin, katsastimme jopa suosikkiyökerhonsa Porta d’Oron joka lienee kovasti muuttunut, meidät puhdistettiin rahoista miltei mafiatyyliin. Mutta La Scalan baletti Don Quijotte korvasi pienet aineelliset menetykset loisteliaalla tanssilla a la Nurejev.

Orvieto on vanhastaan tuttu kylä vuoren harjanteella, hauska oli uusia tuttavuus. Marja ihastuksissaan Waltarin hotelli Realessa (retroa 50-luvulta) ja kapeilla kujilla, Piazza del Popolon markkinoilla, vuoren sisään kaivetuissa luolastoissa, etruskimuseossa ja lopulta tyylipuhtaassa trattoriassa.

Junassa keinahdettiin edelleen tänne Sorrentoon, uusi paikka kummallekin mutta miksei joskus palattaisi. Luemme Marja suomeksi ja minä ruotsiksi Axel Munthea tietysti, sillä huomenna purjehdimme Caprille ja kiipeämme San Michelen harjanteelle. Helteet jatkuvat, iltapäivä sujahti Villa Marian uima-altaalla, pienillä ostoksilla ja laiskasti lueskellen. Niin, tämähän on häämatka, kohta asetumme kunnolla lomailemaan ja vapaudesta nauttimaan kunnes tutkimukset taas kutsuvat.

Terveisiä kotiin viilenevien syyssäiden kourissa eläville, taloa ylläpitäville. Kestokykyä ja reipasta mieltä!

Kunnostamme Villa Viehätystä ja lähdemme viimein, ensin Helsinkiin, huomenna Milanoon. Matka häiden ja Waltarin merkeissä täydentyy. Mutta talo elää ja voi hyvin, asujia ja työntekijöitä riittää kolmen viikon ajan . Voimme jättää kissan huoletta paljon vartijaksi.

Etsimme Helsingissä illalla ruokapaikkaa, olihan vaikeata. Sarvi Kyröskoskella olisi varmasti auki. Lopulta löytyi Aleksilta nuorisopaikka. Kaikki kunnossa. Matka voi alkaa.