Panu Rajala

Kuohun viimeiset esitykset. Sää vihdoin ihanteellinen, mutta yleisöä ei silti tule ihan odotetusti, hyvin kuitenkin. Vähän taitavat jäädä tappiolle, mutta tuleva koululaisnäytäntö paikkaa pussia toivottavasti. Eipä ollut oikein ihanteellinen teatterikesä säiden puolesta.

Kapa on kuvannut ja näyttänyt kuvia; olemme häikäistyneet, paremmin ei mitään juhlaa voisi taltioida kuin nyt tätä 070707. Samalla panemme kehyksiin jo ensi vuoden maisemanäyttelyä. Eeva-Liisakin häipyi Helsingin humuun heti viimeisestä näytännöstä, joten meille jäi tyhjä ja rauhaisa ilta.

Siis katselimme paitsi toisiamme vaihteeksi televisiota. Tallentamani Taiteilijaelämää (Sara Paavolainen), osoitti, että fiksu ja sanavalmis haastateltava pelastaa ohjelman ympäripyöreät kysymykset.

Huippuelämys pohjalla: Heimat (Kotiseutu) -sarjan Hermännchen (9. osa) oli niin hyvä, niin hieno, niin sykähdyttävä, että parasta antaa sen painua rauhassa tajunnan syväkerrokseen. Tämä on juuri se osa, josta Elina kirjoitti aikanaan Lontooseen: voi kun olisimme voineet katsella yhdessä.. Nyt se toteutui Marjan kanssa – 21 vuoden jälkeen.

Muutaman vuoden tauon jälkeen Pentinkulman päiville, saaliina kaksi hyvää esitelmää pääjuhlassa. Olli Jalonen pani raikkaasti paikalleen kirjallisuudentutkimusta, sen viimeaikaista tekstianalyyttistä suuntausta, ja puolusti omaa vapaampaa lähtökohtaansa. Asiaa puhui Olli muutenkin, jäntevästi ja jopa hauskasti.

Erkki Tuomioja pohti kirjallisuuden ja historian suhteita, varsin kiintoisa kehittely, joka tietysti päättyi Linnan ylistykseen, joka kuuluu päivien pakolliseen liturgiaan. Varmaan on niin, että Linna on eniten historiankäsitykseemme vaikuttanut kirjailija (viimeisen sadan vuoden aikana, ei lueta Runebergia ja Topeliusta mukaan) kuten puhuja totesi, mutta ei sentään ylivoimaisesti eniten: aika lähelle tulevat mm. Kianto ja Koskenniemi, Waltarikin, jos ajatellaan aikalaisten historiakäsityksiä menneen vuosisadan aikana. Mutta oikeistolaisia tai isänmaallis-kristillisiä vaikutuksia ei näissä katsauksissa yleensä lasketa mukaan.

Linna uudelleen arviointi odottaa yhä itseään, vaikka valtavasti on kirjoitettu. Se oliko hänen voimallinen tulkintansa omiaan kohottamaan kansan oikeata itsetiedostusta, oliko vaikutus sittenkään pitemmän päälle tervehdyttävä. Kunnianpalautus punaisille oli ajan tilaus, mutta kuinka kauan sen varassa menneeseen nyt voidaan katsoa? Tähän palattava. Voisin puhua ensi vuonna aiheesta Miten Waltarin Suomi eroaa Linnan Suomesta. Kiinnostaisikohan.

Väinö Linnan seura täyttää 30 vuotta. Vastaanotolla huomasi, että Urjalan kunta suhtautuu asiallisesti ja kiitollisesti seuran työhön ja toimintaan. Enpä nyt mainitse erästä läheistä vertauskohtaa, missä kunnan edustajat eivät edes vaivautuneet kirjailijaseuran samanikäiseen juhlaan sanaakaan pukahtamaan. Sitä paitsi Linnan seura on saanut komean ja ansiokkaan näköisen historian aikaiseksi. Ei taaskaan vertailua (mentävä itseensäkin), vaan lämpimät onnentoivotukset!

Muistotkin kulkivat, historian kannessa on kuva, jossa kuikuilemme Elinan kanssa muiden joukossa kuuntelemassa Linnan omaa selostusta elämänsä ja kirjojensa maisemasta. Se oli 70-luvun puoliväliä, kaukaista ja silti läheistä, hyvässä muistissa. Päivien toteemi otti luontevasti vastaansa tulvehtivan kunnianosoitusvimman. Linna oli suuri ja avara, myös kitkerä ja kaunainen, sosiaalisen kapinan terä pehmeni suureen menestykseen; ura jatkui olemisella ja puhumisella.

Yleinen tunnelma päivillä nuortunut ja laimentunut. Marja ei ollut ennen päivillä ollut, imi vaikutteita tietysti minua innostuneemmin.

Varhain alkaa elokuu; herään kolmelta, pyörin ajatuksissani ja ponnahdan pystyyn katsomaan romaanin viimeisiä lukuja – saan ne selviksi klo 7, lehdet, teetä ja kentälle futaamaan. En nyt ollut oikein terässä, vain kaksi rankkaria sisään, mutta yhden torjuin heittäytymällä. Vanha alkaa elpyä. Matti P on löytänyt rankkarifilosofiansa, kaikki sisään.

Ihmeellinen leijuva olo. Kirja on puolestani selvä, kolmannen kerran läpikäyty, Anjan ja Vesan lausunnoilla terästetty. Vesa lähetti sitä paitsi lisää aineistoa, käytin ahnaasti. Nyt saa Marja oikolukea luntan ex-opettajan tarkoilla silmillään.

Kuningasajatus – vuoden 1918 tapauksia valkoisten leiristä katsottuna ja päälle tragikoominen mutta erittäin ymmärrettävä ja aikanaan perusteltu kuningasseikkailu; ei näistä aikoihin ole kirjoitettu lukuunottamatta Vesa Vareksen asiallista tutkimusta, johon osaltani nojaan, myös moniin muihin lähteisiin. Tämä on nyt Se, tähän ole kaarrellen tähdännyt.

Illalla Myllykolussa ilahduttavan paljon väkeä, kuiva sää, saunottiin ja oltiin hilpeitä. Uusi kesä lämpiämässä. Pitäisi ottaa kantaa Stasin aineistoon, mutta kuka jaksaa? Nostelkoot vakoojia häpeäpaaluun vapaasti minun puolestani, tuskin suurta merkitystä kuten Seppo Hentilä radiossa vahvisti, sentään todellinen asiantuntija eikä mikään saalista kärkkyvä journalisti.