Panu Rajala

Joku tässä ihmetteli kuinka jaksan hypätä kaikissa ”kissanristiäisissä”. No sitähän en todella tee, maalla neljännesvuosisadan asuneena tunnen hiljaisuuden ja yksinäisyyden. Mutta nyt näitä kertyi.

Tietokirjatapahtumassa Tieteiden talossa käytävä keskustelemassa siitä ikuisesta faktan ja fiktion suhteesta, josta ei hevin selvää tule. Pirjo Hiidenmaa meitä usutti puheenjohtajana, Paula Havaste ja Sirpa Kähkönen asiallisina keskustelijoina. Mitähän saimme sanotuksi. Ainakin sen että romaanin keinoin historiallinen asiakuorma tulee lukijalle läheisemmäksi, saattaa vaikuttaakin. Väinö Linna jo vahvisti, että Pohjantähti vaikutti emotionaalisesti, vaikka samat seikat oli historiantutkimus jo tuonut esiin. Siinä romaanin vahvuus. Silti arvostan kovia tosiasioita, minusta historia ei ole pelkkiä tarinoita kuten nyt trendikkäästi tahdotaan väittää. Eläköön edelleen hyvä tosipohjainen lähdekriittinen tietokirja.

Pyörähdeltiin Filin vastaanotolla jokunen tuokio, Lasse Lehtisen, entisen Lontoon toverin tapasin pitkästä aikaa sekä muita asiaan kuuluvia tietokirjailijoita. Tiina Lehtorannan kanssa mietimme sen Waltari-näyttelyn nykyistä kohtaloa, liekö laatikot rahdattu Pariisiin. Lupasimme lähteä tutkimusmatkalle, kun saamme kohdeapurahan.

Vammalan vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmatoimikunnassa vierailevana ”asiantuntijana”; vilkasta, perusteellista tuuletusta menneen kesän päivien kokemuksista, seuraavien suunnittelua Kirsti Mäkisen johdolla. Joukko jossa tunsin viihtyväni, ideoitakin syntyi ja syötiin hyvin Rodolfossa.

Vesan kanssa jatkettiin kirjallisuuden ja kustannusmaailman vapaamuotoista tarkastelua Painobaarissa. Kovaa on kirjankustantaminen nykyään, taloissa tuulee.

Päivällä lähiliikkeen kaveri kävi laittamassa digiboksin käden käänteessä ja hyvin näkyy, vaikka taloyhtiön kaapelillahan voisi vanhoja kanavia katsella talveen saakka.

Juha Jokelan Fundamentalisti kestää hienosti myös TTT-Kellarissa, kerrassaan hyvä teksti ja näillä main polttavakin jos ajatellaan Nokian herätysliikettä. Minna Hokkanen ja Auvo Vihro näyttelevät erinomaisesti tai oikeastaan vain ovat uskottavasti ja aidosti niitä henkilöitä kuin ovat. Tuo jutustellen juontava rakenne tuo näytelmän ja asiat lähelle, tekee kaiken, kipeydenkin vaivattomaksi. Loppu ei kouraissut nyt siten kuin Helsingin esityksessä, ehkä se johtui vain toistuvasta katsomiskerrasta. Joka tapauksessa ajattelemaan paneva teos, ja se on teatterissa jo jotakin, harvinaisuus.

Väliajalla puhelimme tuoreen rovastiparin, Hannun ja Annelin kanssa, jälkimmäinen Minnan äiti, joten paljonkin riitti kosketuspintaa. Kun en ole koskaan kokenut riparileiriä, tavallisen Norssin poikien rippikoulun vain, asiat eivät ole sillä tavoin tuttuja kuin nuoremmille. Silti elimme esityksen läheisesti, kiitollisina.

Julkistettiin jo toinen kirja Waltarista vuoden sisään; edellinen oli Markéta Hejkalován tsekeille kirjoittama. Risto Lindstedtin ja Reijo Vahtokarin kaunis teos liittyy WSOY oppikirjasarjaan, suuri koko, elävä kuvitus, hyvä taitto ja ohut selkeä tekstilaatikointi. Kuten tekijät vahvistivat, mitään uutta ei tässä esitetä, vaan kootaan olemassaoleva tieto journalistiseen tyyliin. Sellaisena hyvä johdatus Waltarin kirjalliseen toimintaan. Kouluissa ja lukuringeissä käyttöä.

Yhden uuden löydön sentään huomasin nopealla selailulla, se liittyy Satu Waltarin tuotantoon, ehkä joihinkin matkavaiheisiin. Mutta tyhjentymätön on vielä persoonallisesti nähty elämäkerta, ensimmäinen syvätulkinta tässä tekeillä. Uuttakin aineistoa riittää, liiaksi saakka. Viimeksi avautunut näkymiä Marjatta Waltarin sukuun ja Kalhon kartanoon, niiden merkitys paljon suurempi kuin aavistin.

Luen Kapteeni Leo Rainion ihmeellisiä seikkailuja, jotka Waltari tehnyt yhdessä Armas J. Pullan kanssa. Näistä aukeaa yllättävän valaisevia näkymiä jopa tuleviin historiallisiin romaaneihin sekä propagandatöihin, jotka odottivat. Yhteistyöstä otettava vielä tarkempi selko, yhteinen kekseliäisyys nuorilla miehillä mieletöntä ja hervotonta, kärjeltään poliittista satiiria, härskiä ja estotonta, täyttä 30-lukua.

Täytän 62 vuotta, ei tunnu vielä raskaalta taakalta. Saan lämmittäviä toivotuksia sieltä ja täältä. Molemmat vanhemmat kuolleet, lämmin vaimo tärkeänä tukena. Ja lapset, jotka yllättivät eilen kekseliäisyydellään. Kaikki tuntuu näiltä osin olevan viimeinkin kunnossa. Että saan näinkin terveenä, kohtalaisessa kunnossa tässä remputella. Monia ikätovereita on kaatunut.

Suuri toimintapäivä, järjestäjinä yhtyneet jälkeläiset.

Lapset panivat toimeen luontoretkeilyn vaativine tehtävineen, häälahja meille vanhemmille. Selvisimme kohtalaisen hyvin tehtävien vaikeusasteen huomioon ottaen. Pohjustimme iltaa ravuilla ja lauluilla, viikonloppu täyteläinen, suven viime henkäyksiä.

Välillä pujahdettava Kansainvälisen savusaunaklubin IX kongressiin Kyrölään ja Heiskalle puhumaan saunasta kirjallisuudessa, Sillanpäällä erityisesti, myös Aholla ja Haanpäällä, miksei Arto Paasilinnallakin. Fiksua joukkoa nämä saunaintoilijat, ehdin vielä kokeilemaan illan suussa Heiskan savusaunaa ja ruokailemaan rentouttavan toimintapäivän päätteeksi.

Kuulimme lämpimät muistosanat Eero Välikankaalle. Varsinainen savusaunaneuvos on poissa joukosta. Ehti vielä evästää minuakin savusaunahankkeessani, kävi täällä paikat katsomassa viime vuonna. Lupasi tarkistaa eri työvaiheet ”ettei tule pahoja virheitä”… Eipä ehtinyt. Odottelen vieläkin lupani kanssa lainvoimaa ympäristökeskuksen myönteiselle lausunnolle, mikä oli suven ilahduttava yllätys, täyttä asiaa. Sitten työhön toimeen.

Illalla alkoi Heimat uudelleen, hieno toinen sarja. Kirjoitettu ilman yhtäkään draaman oppilausetta, yhtäkään alan kurssia, uskoisin. Rosoinen, odottamaton, hidas, leikkaava, elämän näköinen. Tv-kesän huomattavin kulttuuriteko sivuutettu ilman mitään huomiota yleisemmin.

Ylen sosiaalinen viikko takana, siihen kuuluivat Kuohun vihonviimeinen koululaisnäytös Myllykolussa (mainio toteutus) sekä virkeitä kyläilyjä, häävideonkin juhlava kantaesitys. Tasokkaasti ja monipuolisesti tallennettu tapaus alkaa liukua historiaksi.

Aulis Aarnio toi ystäviään sillanpääläiselle kierrokselle, joka oli ainoa opastukseni tänä kesänä. Kirsi Kunnaksella hauskoja ja kirpaisevia muistoja Sillanpään perheestä 30-luvulla, kävi siellä syömässä. Pepsi Paloheimolla värikästä kerrottavaa yleisradiovuosiltaan, varsinkin siinä Raipalan sukuhaudan kohdalla. Kyllä sen lenkin kesti, ja kesti vielä Tapahtumien yön eilen lauantaina, toisen hautakierroksen talollissukujen edusmiesten ja naisten johdolla (hyvä ajatus) sekä tanssit Heiskan tallissa.

Kaiken aikaa piti olla tekeillä esitelmä Hanasaaren pohjoismaiseen klassikkoseminaariin täksi päiväksi, mutta parina viimeisenä päivänä se tietysti puristui, ruotsi sujuu näin loppusuvesta kankeasti, mutta aihe Waltarista innosti ja juttu syntyi. Ajoin edestakaisin sunnuntairauhallisia teitä ja kohtasin perillä ruotsalaisia ja meikäläisiä kirjallisuustietäjiä ja nimikkoseurojen edustajia. Hieno paikka on Hanasaari, inspiroiva ympäristö ja ruoka mainiota. Kuulin ensin Strindberg-museon johtajan Katarina Ek-Nilssonin esitelmän Strindergin ja Selma Lagerlöfi rooleista ja myyteistä, klassikkojen mytologisoinnista, minkä jälkeen posotin oman juttuni Waltarista (korjaan sen kohta sivuille) ja sitten Clas Zilliacus kommentoi vapaasti mikä klassikoissa ja klassikoita ärsyttää ja lopuksi oli pieni paneelikeskustelu. Ihan leppoisa ja henkevä kirjallinen keskipäivä.

Vähän yllättäen muutama ruotsalainen osanottaja tuli todistamaan Waltarin kestävästä suosiosta Ruotsissa; juuri ilmestyi Sinuhesta kuulemma uusi painos. Elämäkerta herätti mielenkiintoa, siispä töihin tästä.

Mika Waltarin juhlavuoden valtuuskunta (komeaa, eikö totta) retkeili Hartolaan ja Sysmään.

Jaa miksikö? No siellä on otettu varsin aktiivinen aloite tulevaan vuoteen ja Waltaria aiotaan juhlia näyttävin menoin, niin saatoimme päätellä. Waltarin vaimon sukujuuret juontavat vahvasti Kalhon kartanoon ja sen maalla on mökki, jossa Sinuhe ja Mikaelit on kirjoitettu. Sopiva pyhiinvaelluspaikka, varsinkin kun ei ole julkisesti nähtävillä.

Meillä oli suotuisa onni, sillä Marjatan serkku Eero Karlsson esitteli mökkiä ja omaa asumustaan Näsiä vauhdikkaasti ja hyvin asiatiedoin. Harmaan hirsimökin yläkerrassa voi vielä hyvin eläytyä egyptiläisten valtaamaan ullakkomiljööseen sekä Neljän päivänlaskun hirtehisiin tunnelmiin. Mikalla huolto pelasi: anoppi ja vaimo huolehtivat täydellisestä kirjoitusrauhasta.

”Se oli sitä aikaa…” kuten puheenjohtajamme Paavo Lipponen haikeana huokaisi. Ovat kuulemma näkymätkin innostavammat kuin eduskunnan umpinaisessa työhuoneessa.

Saimme hyvän lounaan elävän torvisoiton säestyksellä (!) tulevassa juhlapaikassa, kuulimme Juhana Schildtin mainiota vieraskirjaselostusta vanhempiensa juhlista, joissa Mika ja Marjatta ja Satukin vierailivat ja paljon muuta.

Olihan antoisa vaikka helteinen retki. Touko Siltalan kanssa ehdin vaihtaa muutaman sanan elämäkerrasta, jonka ohjelma on jo kaikin puolin selvää – vain tekstiä toistaiseksi puuttuu. Sitäkin päivän mittaan karttui, aineistoa yllin kyllin ja tarkistettavia viitteitä.

Katselimme vielä Asikkalassa Kekkosen kalastusnäyttelyä ja kuulimme tarinoita. Niitä riittää suurlähettiläs Heikki Talvitiellä ja muilla paikallisilla tuntijoilla. Itä-Hämeen museokin alussa katsastettiin, Maila Talvion ja Uuno Kailaan huoneet ja jatkoa seuraa, kuulemma Mikan kammari. Kivimaa kun vielä tulee niin siinä ovatkin Tulenkantajat koolla – Itä-Hämeessä!

Yhdyn puheenjohtajan yhteenvetoon: – On meillä tässä aineistoa… Anneli kutsuu heti Waltari-seuran koolle, painetaan täysillä ensi vuotta kohti.

Otavan pihajuhlien jälkeen ei ole parhaassa vireessä, mutta meninpä kuitenkin Suomenlinnaan katsomaan uusinta Tuntematonta vaikken meinannut. Siinäkin jo liian tuttu teos, jotta jaksaisi tosissaan innostua. Ensimmäinen kokemus kai Pyynikillä 1962 ja Laineen ja Mollen elokuvat useaan kertaan, itsekin sovitin romaania Kalle Holmbergin ohjaukseen Pyynikille 1997. Sitä paitsi pidin aikanaan Jouko Turkan Tuntemattoman yhteydessä aiheesta praktikuminkin Helsingin yliopistossa. Läpikäyty liian moneen kertaan, kyllin monesta kulmasta.

Kun luin romaanin pitkän ajan päästä uudelleen (siitäkin aikaa) huomasin kuinka nämä dramatisoinnit ovat tehokkaasti peittäneet kirjaa. Sen vuoksi tuntui tuoreelta, että Suomenlinnassa annettiin tilaa kertojan kommenteille. Myllykolun kasvatti Turkka Mastomäki selvisi Koskelan kertojan roolista oikein komeasti ja vakuuttavasti, ei siinä mitään. Mutta dramaturgisena ratkaisuna oudostutti se, että Koskela ikään kuin tietää miestensä sisäiset tunteet ja aistimukset. Ei ihan luontevaa mutta uutta valaisua silti vanhoihin sovituksiin nähden.

Kokonaisuutta heikensivät kovin lyhyiksi ja sitaatinomaisiksi leikatut kohtaukset ja upseerien käsittäminen naurettaviksi sätkyilijöiksi. Jotensakin vanhaa herravihaa, ja erityisenä väärennöksenä on pidettävä sitä, että Lammio pannaan ampumaan sotamies Viirilä pakokauhussa. Omat teloitukset näytetään moneen kertaan että tyhminkin huomaisi mitä siellä tehtiin.

Silti hyvä että Tuntematonta esitetään aina uudestaan uusille sukupolville, joku voi hakeutua romaaninkin ääreen. Paljon naisvaltaista yleisöä, nuorta keski-ikää, vaikuttivat ihastuneilta tähän sotaan. Eipä ole enää sitä lopun hiljentymistä mikä vavahdutti Pyynikillä 60-luvulla; sota oli silloin lähellä ja totta.

Kuinka monta näytelmää on tehty Tapio Rautavaarasta?

Yhden näin Helsingin Keskuspuistossa pian Tapsan kuoleman jälkeen; siinä esiintyi Esa Niemitalo ja lauloikin hämmentävän lähellä esikuvan tyyliä.

Sitten muistan Lahdessa Renvallin Päivänsäteen ja menninkäisen – olikohan Pekka Räty roolissa. Siinä vähän rehvasteltiin Tapsan ja kumppaneiden naisseikkailuilla keikkamatkoilla; tuntui pahalta, kun leski kunnioitti läsnäolollaan ensi-iltaa.

Tietysti elokuva, joka on paras: Koivusalon Kulkuri ja joutsen, missä Liinoja oli yllättävän luonnikas Tapsa ja Suosalo suorastaan virtuoosi Repe Helismaana.

Kaikkien jälkeen tämä Tapio Parkkisen Sininen uni Nokialla Kennonnokan kesäteatterissa ei ole sekään hullumpi. Tapsalla on ihmeen hyvä onni roolinsa esittäjien suhteen. Jari Välimäki on harrastajaksi löytö: raamikas, luonteva ja hyvä laulamaan.

Esitys on kotiseutuhenkinen elämäkerta ja laulullinen kavalkadi, jossa tanssinumerot tuovat väriä ja tahatonta (?) komiikkaa. Suosio näköjään jymisevä, ja kyllä mekin viihdyimme leppeässä kesäillassa; vain jotkut kosiskelut ja lopun ihmeelliset jäykistelyt tuntuivat kiusallisilta. Mutta näyttämöä Parkkinen käyttelee hauskan simultaanisti ja tuo eloa ja puhdasmielistä huumoria sankarin vaiheisiin. Ansaitsee suosionsa.