Ei ole kauniimpaa hotellihuonetta kuin on Imatran valtionhotellin kaksikerroksinen hääsviitti pyöreässä tornissa.
Erityinen motiivikin: uljaan hotellin on piirtänyt morsiamen isosetä Usko Nyström – eikä tämä ole eläissään siellä käynyt! Tuskin tulisi parempaa tilaisuutta.
Katselemme kuohuvaa koskinäytöstä, kuulemme Veikko Honkasen lausuntaa ja Sibeliuksen tahteja, elämme kuin taivaassa.
Eikä morsian voi olla huudahtelematta katsellessaan hotellin interiöörejä, loputtomia yksityiskohtia, koko aistikasta jugend-arkkitehtuuria. Kiitämme Usko-setää komeista kehyksistä. Onneksi tämä on säilynyt ja näyttää elävän korkeaa suhdannetta; kaikki huoneet varattuja.
Siinä menee puistossa näytelmäkin, Laila Hirvisaaren Imatra-romaaneihin perustuva Kruunupuisto, Petteri Sallisen sovitus ja ohjaus. Myönteinen yllätys! Dramatisointi etenee ripeästi, aiheet sivuavat valtionhotellia ja paikallista kulttuurihistoriaa, on naisasiaa ja sortopolitiikkaa ja hupaisaa romanssia. Hyvät ammattilaiset antavat ryhtiä esitykselle: Anu Hälvästä on kehittynyt napakka näyttelijä, Pekka Autiovuori ja Marjukka Halttunen repäisevät poskettoman huvittavat tyypit venäläisistä hotellivieraista. Emme ole aivan yhtä värikylläisiä rakastavaisia, ainakaan vielä.
Kehuttakoon Imatran keskusta, kävelykatua, Vuoksen rantoja, hotellin ja Buttenhoffin mainioita aterioita, ystävällisiä kaakkoissuomalaisia.
Ruokolahden eukot! Heidän kunniakseen on muistokivi kirkon seinustalla, ja muistetaanhan siinä vähän Edelfeltiäkin. Nautimme kahvit talonpoikaismuseossa, katselemme tunnetun taulun jäljennöstä, jatkamme etsimään uutta majapaikkaa, joka löytyykin.
Kulunutta adjektiivia toistaakseni: uskomaton hotelli Rantalinna, viipurilaisen kauppiaan rakennuttama, siirtynyt venäläiselle ruhtinasparille, jugendhuvila tämäkin – sinne kiipeämme prinssin huoneeseen, josta aukeaa parveke Saimaalle. Kalusto todella jykevää ja elämää nähnyttä. Olemme miltei ainoat vieraat talossa, palvelu huomaavaista. Uimme, kuljeskelemme, syömme parhaat muikut ja muusit mitä missään koskaan.
Talo on ollut aikansa konduktööriyhdistyksen lomalinna, sen peruja kiinnostavan runsas kirjasto ja digitv biljardihuoneessa. Täällä voisi viettää viikkoja, aika seisahtuisi, maailma unohtuisi.
Sehr schön aber weiter! Kokeilemme maatilamajoitusta, punaisen aitan yläriviä Särkilahden Alatuvalla, saunaa lämpimän lahden pohjukassa, hiiskumatonta heinäkuun yötä.
Pääkohde on kuitenkin Punkaharju, minne heittäydymme hirsisen saunamökin huomaan. Alkaa pilveillä, kummallista, tähän saakka silkkaa poutaa. Hämeenkyrössä on satanut kissoja ja koiria akkoineen äkeineen.
Selvitämme Retretin luolat (hupaisia venäläiset sotatrofeet) ja varsin huolella Eero Järnefeltin näyttelyn, jossa paljon tuttua mutta myös uusia havaintoja, vaikkapa Saiman muhkea selkä.. Järnefeltiin liittyy aina nuori Sillanpää, sillä silmällä näitäkin taas tarkastelen. Puhdasta, hienostunutta suomalaista maalaustaidetta. Sävyjä näistä siirtyi Sillanpään proosatyyliin, epäilemättä.
Ja sitten ne oopperat Olavinlinnassa. Macbeth on aivan loistava kaikkinensa, enempää ei voi sanoa. Pitäisi kehua Juha Uusitalon nimiosaa, mutta sen ovat jo kriitikot kylliksi tehneet. Suosikkini Cynthia Makris on kauhistavan julma lady Macbeth ja laulaa kuin musta enkeli. Jaakko Ryhäsen Banquo vielä täydessä vedossa. Näkyy kokonaisuudessa varman, asiansa täysin hallitsevan ohjaajan ote: Ralf Långbackan suuri työ. Ja kuuluu tietysti shamaanin Leif Segerstamin sytyttävä ote orkesteriinsa. Täyteläinen nautinto.
Ehkä elämyksen voimasta johtuu, että Carmen ei sitten oikein sytykään sellaiseen intohimoon ja liekkiin kuin odottaisi. Ihan kelpo laulantaa ja viettelyksen tuhovoimaa siinäkin, mutta kiinalainen tenori ei näytä kovin suurenmoiselta lemmensankarilta. Nimiosa liehuu vailla kunnon vastavoimia.
Päälle päätteeksi käymme Majakan muikkujen jälkeen oopperajuhlien 40-vuotiskonserttiin, mutta odotuksemme ovat väärät: tämähän on jotain uutta kuoro-oratoriota eikä loistoaarioiden nostalgista kavalkadia. Kiltisti tätäkin kuuntelemme.
Retken kruunaa rakkaan Ulla Nordgrenin yllättävä kohtaaminen: kilistelemme kuohuviinipullon tyhjäksi kaikenlaista hilpeää kalkatellen. Viillytämme päätämme vielä 101-vuotiaan ms Heinäveden kuningassalongissa sinistä Saimaata risteillen. Ei näy yhtään norppaa.
Mutta myös muuan katala havainto. Kun taivas vähän raottui, ajattelin viedä tuoreen vaimoni tutustumaan Joel Lehtosen kuuluun Putkinotkoon Savonlinnan kupeessa. Siellä olen muutamaan otteeseen vieraillut, viimeksi kymmenisen vuotta sitten.
Viitat oli jokseenkin poistettu, mutta vanhasta muistista löysimme perille. Mitä näimmekään… Hylätyn museon, umpeen naulatut akkunat, villiintyneen puskiston. Korkeata heinää kasvavan kesäteatterin. Täydempää hävitystä tuskin Käkriäisetkään olisivat aikaan saattaneet.
Päärakennuksen ovesta luimme tiedotuksen, että tästä ja tästä numerosta museota esitellään. Soitto maakuntamuseoon vahvisti, ettei Putkinotkoa enää kukaan hoida eikä pidä auki. Rahapulaa kaupungilla, tietty.
Kulttuurikuva rikkaasta Suomen kesästä: klassikon kantapaikka ei enää kiinnosta ketään. Huolia on Hämeenkyrössäkin, mutta ei vielä näin ahtaalle ole jouduttu. Myllykolua ja Töllinmäkeä pidetään sentään jotenkin auki ihmisille.
Keveät mullat Aapeli Muttiselle ja hänen Lyygialleen sekä Juutas Käkriäisen sitkashenkiselle konkkaronkalle: romaanin sivuilta heidät vielä kohtaa.
Havahduttava välillä työvireeseen. Kirjallisuudesta puhutaan Joutsenon opistossa, minne minut on haastettu puhumaan taidepäivillä kirjailijan tiestäni. Hm. Vaimo sanoi että hyvinhän se meni, hieno ihminen. Matti Summanen johtaa kirjoittajiaan, Anelma on runollisen hehkeä, aamullakin vielä pakistaan niitä näitä kurssilaisten kanssa.
Kotimatka on useimmiten paras matka. Poikkeamme vain Kouvolassa tervehtimässä uskollista ystävää, matonkutojaa, ooppera-aktivistia, teatterimatkaajaa. Saamme mainiota piirakkaa, mansikkakakkua ja oikeata pannukahvia! Ja sitten suoraa soittoa Lahden ja Tampereen kautta hyvään Hämeenkyröön, joka taas näin matkojen päästä näyttääkin kovin rakkaalta.
Eeva-Liisa täällä on päivystänyt kissan kanssa, sateista on ja märkää, harmaata, hiljaista ja ihanan rauhallista. Postia pino, onnitteluja, lehtiä, lahjoja. Kaikki selvitetään ajallaan.
Hyvin Sitikka meidät kuljetti, matkaa kertyi kilometreissä Suomi päästä päähän. Nyt pysymme paikallamme, antaa kesän alkaa alusta.
Sanottava on, että Suomi tarjoaa korkeatasoisia lomaelämyksiä, hauskoja majapaikkoja, kauniita pikkuteitä, losseja, hiveleviä maisemia, toden totta; vaikka suositumpaa tuntuu tänä sateisena kesänä olevan aurinkotavoitteinen kaukomatkailu.