Panu Rajala

Sentään kohtalainen sää, Kuohu meni kastumatta kaksi kertaa, eilen kerran, silloin osaksi sateisena. Parkkipaikan viittamiehenä näkee kuinka urhoollisesti varustautuneina lapsiperheet saapuvat kesäteatteriin. Ylöjärven lehdessä oli vielä kiittävämpi arvio esityksestä kuin Aamulehdessä. Saku Sillanpään kanssa olemme parkkipaikalla tyytyväisiä jälkeläistemme saavutukseen, kunhan nyt yleisömäärä karttuisi osapuilleen taloutta tasoittavaksi. Näytelmä menee Myllykolussa vielä keskiviikkona ja ensi viikonloppuna.

Jatketaan lehtikatsausta. Pääsimme häistäkin sentään pahemmin kastumatta. ”Salahäät” on lehdistön uusi hauska keksintö. Ohon juttu oli jo ylimääräinen, mutta tämä toimittaja Laura oli niin hellyttävän sinnikäs ja kärtti juttua parisen vuotta, että viimein taivuimme. Virkeä tuttavuus, mutta siitähän Hytösen sylttypytty sai uutta kostuketta. Jos miehelle itselleen tukkalaite on kovin tärkeä, hän heijastaa tämän turhamaisuutensa muihin, nyt minuun. En ole kiinnittänyt ”frisyyriin” koskaan huomiota, samanlaisena pysynyt vapaasti vuosikymmenet mitä nyt takaa tukka lähtee. Sekö tässä on tärkeä kun vähitellen suuntaamme syksyksi Helsinkiin. Naisiako sinne hurmaamaan, voi luoja. Mutta tällaistakin suortuvaviihdettä kai sitten joku lukija kaipaa.

Muuten SK:n Ukkola on parhaita pakinoitsijoita, ihan toista tasoa, hänellä on sentään yleensä oivallusta. Pakina salahäistä taannoin nauratti pitkään. Oikeasti hauskoja pakinoitsijoita tarvitaan, vähemmän näitä synkkiä kateita takapiston tarhureita.

Kuuntelimme Pentti Linkolaa Maisemakahvilan ladossa, kyllä oli sekin synkeää sanomaa kuten odottaa sopi. Luonto on Linkolalle valtavien vaatimusten eldorado, arvo sinänsä, ihmistä monin verroin arvokkaampi, ja siitä lähtökohdasta manauksensa ovat perusteltuja kaikkine hyperbolatehoineen. Mutta ymmärrän hyvin sitäkin naisihmistä, joka keskustelussa sävyisästi tyytyi luonnonelämyksiin Hämeenkankaan harvassa männikössä marjoja poimien. Vaatimustasot vaihtelevat. Tapahtuma liittyi luonto- ja maisemapäiviin.

Lubitschin komedia To be or not to be Teemalta verraton, Ninotschkan tasoa, mutta sota-aikana filmattuna rohkeampikin, häijyn eleganttia pistelyä tragedian varjossa. Berliinin Carmenissa upeaa laulantaa, mutta ainakin kuvaruudussa häiritsevää pukukikkailua. Mikä alusvaate-esittely se oli olevinaan?

Iskelmä-Finlandia on jollakin lailla hassu kilpailu vai mitä. Millä kriteereillä valitaan ja ketä? Puhdasta tykkäämistä. Tässä Seppo Hovin puheessa oli sentään selvä kaari ja perusteluja. Muistan kun päätimme taiteen keskustoimikunnassa kymmenisen vuotta sitten Eino Grönille sairaseläkkeen; ei hän enää kovin sairaalta vaikuta ja laulu on sujunut hyvin, voitti toisen toipilaan.

Yösoudulla; nyt se luhtahuitti vihelteli piiskamaisia sivalluksiaan sekä Vanajan rannassa että Soinilan niemessä, kilpaa vastailivat. Mutta suuri kuha pääsi irti salmessa, ei auta. Yritetään ensi kerralla uudestaan.

Kaikki laukoivat täydet viisi rankkaria sisään aamulla. Pitko puliskoon omiaan, kehutaan nyt häntäkin. Taisto käy tasaisena.

Kahdesti uimassa, vesi ei osoita kylmenemistä. Toissapäivänä uitiin kirkkaassa Visuvedessä. Katseltu häiden kuvasatoa: mekö siinä todella? Ja kaikkia muita!

Tuttu täällä asuva toimittaja puhuu pitkään puhelimessa Hämeenkyrön kuvateoksesta ja pysähtyneestä kulttuurielämästä ja suurista mahdollisuuksista, kaikki oikein; en vain tiedä mistä narusta asioita voisi nykiä eteenpäin. Onhan tapahtumia, konserttejakin kulttuuriladossa.

Yes, minister on säilyttänyt edelleen teränsä ja tuoreutensa. Tämäniltainen naiskysymyskin tätä päivää missä vain. Lähdemme iltalenkille kuuntelemaan sahan rannan luhtahuittia.

Kulkurin valssi taas tv:stä katsottuna: täyttä satua, mikä mahdollistaa juonen teennäiset käänteet. Kun ne näin oikeasti ja raikkaasti kerrotaan, niihin uskoo. Waltari jatkoi siis satukirjailijan rooliaan skenaristina, siirsi vakavat aikeet romaaneihin ja laajoihin novelleihin. Matti Kassila kirjoittaa Kansallisfilmografiaan oivaltavan esseen elokuvasta, ymmärtää sen niin parhain päin kuin mahdollista, Waltarin hyvänä tuntijana.

Toiseen kategoriaan siirrytään illalla, kun pääsen taas kiinni Heimat-sarjaan, on ollut taukoa ja kohinaa muuta. Jakso 8 ’Amerikkalainen’ on niin vaikuttava ja liikuttava, että pysyn sen vallassa pitkän sateisen illan. Alan hiljaa ymmärtää, miksi tämä teki niin syvän vaikutuksen Elinaan minun keikkaillessani Lontoossa sen kevään -86 opettamassa. Jakso tulee uusintana ensi sunnuntaina Teemalta.

Nyt keskitymme Kuohuun ja Myllykolun Kesäteatteriin. Vihdoin poutainen päivä ja kaksi näytäntöä, yleisökin lähtee liikkeelle. Marja heiluu kahvilassa, minä patsastelen parkkipaikalla. Hauska katsella saapuvia lapsiperheitä.

Siljan kirjoittama, Alman ohjaama, Iiriksen tanssittama esitys on saanut ansaitsemaansa kiitosta ja tuntuu ihastuttavan sekä lapsia että aikuisia. Jälleen Myllykoluun on palannut lämmin ja lähelle tuleva tunnelma, jotain paikan idyllisestä ominaisluonteesta.

Muuten eräs esimerkki aikamme suuresta älyttömyydestä. Siljan äiti leipoi kahvilaan satoja tuoksuvia pullia kotona, mutta niitäpä ei saanutkaan myydä, kun muuan EU on sellaisenkin säännön suuressa viisaudessaan keksinyt. Nyt myydään kaupan pullia ja maistuvathan nekin.

Kesävieraita on pyörinyt näytelmän vaiheilla ja muutenkin, uintia ja sulkapallomatseja, savulaatikon siikaa ja perunoita omasta maasta, elämä kulkee keskisuven säteilevässä sykkeessä.

Lumoavaa Kuohua on jäljellä vielä kaksi viikonloppua ja yksi keskiviikko (ei nyt vaan seuraavalla viikolla), joten vielä ehtii retkelle Sillanpään Myllykoluun. Lisää näytelmästä www.valaja.com

Ei ole kauniimpaa hotellihuonetta kuin on Imatran valtionhotellin kaksikerroksinen hääsviitti pyöreässä tornissa.

Erityinen motiivikin: uljaan hotellin on piirtänyt morsiamen isosetä Usko Nyström – eikä tämä ole eläissään siellä käynyt! Tuskin tulisi parempaa tilaisuutta.

Katselemme kuohuvaa koskinäytöstä, kuulemme Veikko Honkasen lausuntaa ja Sibeliuksen tahteja, elämme kuin taivaassa.

Eikä morsian voi olla huudahtelematta katsellessaan hotellin interiöörejä, loputtomia yksityiskohtia, koko aistikasta jugend-arkkitehtuuria. Kiitämme Usko-setää komeista kehyksistä. Onneksi tämä on säilynyt ja näyttää elävän korkeaa suhdannetta; kaikki huoneet varattuja.

Siinä menee puistossa näytelmäkin, Laila Hirvisaaren Imatra-romaaneihin perustuva Kruunupuisto, Petteri Sallisen sovitus ja ohjaus. Myönteinen yllätys! Dramatisointi etenee ripeästi, aiheet sivuavat valtionhotellia ja paikallista kulttuurihistoriaa, on naisasiaa ja sortopolitiikkaa ja hupaisaa romanssia. Hyvät ammattilaiset antavat ryhtiä esitykselle: Anu Hälvästä on kehittynyt napakka näyttelijä, Pekka Autiovuori ja Marjukka Halttunen repäisevät poskettoman huvittavat tyypit venäläisistä hotellivieraista. Emme ole aivan yhtä värikylläisiä rakastavaisia, ainakaan vielä.

Kehuttakoon Imatran keskusta, kävelykatua, Vuoksen rantoja, hotellin ja Buttenhoffin mainioita aterioita, ystävällisiä kaakkoissuomalaisia.

Ruokolahden eukot! Heidän kunniakseen on muistokivi kirkon seinustalla, ja muistetaanhan siinä vähän Edelfeltiäkin. Nautimme kahvit talonpoikaismuseossa, katselemme tunnetun taulun jäljennöstä, jatkamme etsimään uutta majapaikkaa, joka löytyykin.

Kulunutta adjektiivia toistaakseni: uskomaton hotelli Rantalinna, viipurilaisen kauppiaan rakennuttama, siirtynyt venäläiselle ruhtinasparille, jugendhuvila tämäkin – sinne kiipeämme prinssin huoneeseen, josta aukeaa parveke Saimaalle. Kalusto todella jykevää ja elämää nähnyttä. Olemme miltei ainoat vieraat talossa, palvelu huomaavaista. Uimme, kuljeskelemme, syömme parhaat muikut ja muusit mitä missään koskaan.

Talo on ollut aikansa konduktööriyhdistyksen lomalinna, sen peruja kiinnostavan runsas kirjasto ja digitv biljardihuoneessa. Täällä voisi viettää viikkoja, aika seisahtuisi, maailma unohtuisi.

Sehr schön aber weiter! Kokeilemme maatilamajoitusta, punaisen aitan yläriviä Särkilahden Alatuvalla, saunaa lämpimän lahden pohjukassa, hiiskumatonta heinäkuun yötä.

Pääkohde on kuitenkin Punkaharju, minne heittäydymme hirsisen saunamökin huomaan. Alkaa pilveillä, kummallista, tähän saakka silkkaa poutaa. Hämeenkyrössä on satanut kissoja ja koiria akkoineen äkeineen.

Selvitämme Retretin luolat (hupaisia venäläiset sotatrofeet) ja varsin huolella Eero Järnefeltin näyttelyn, jossa paljon tuttua mutta myös uusia havaintoja, vaikkapa Saiman muhkea selkä.. Järnefeltiin liittyy aina nuori Sillanpää, sillä silmällä näitäkin taas tarkastelen. Puhdasta, hienostunutta suomalaista maalaustaidetta. Sävyjä näistä siirtyi Sillanpään proosatyyliin, epäilemättä.

Ja sitten ne oopperat Olavinlinnassa. Macbeth on aivan loistava kaikkinensa, enempää ei voi sanoa. Pitäisi kehua Juha Uusitalon nimiosaa, mutta sen ovat jo kriitikot kylliksi tehneet. Suosikkini Cynthia Makris on kauhistavan julma lady Macbeth ja laulaa kuin musta enkeli. Jaakko Ryhäsen Banquo vielä täydessä vedossa. Näkyy kokonaisuudessa varman, asiansa täysin hallitsevan ohjaajan ote: Ralf Långbackan suuri työ. Ja kuuluu tietysti shamaanin Leif Segerstamin sytyttävä ote orkesteriinsa. Täyteläinen nautinto.

Ehkä elämyksen voimasta johtuu, että Carmen ei sitten oikein sytykään sellaiseen intohimoon ja liekkiin kuin odottaisi. Ihan kelpo laulantaa ja viettelyksen tuhovoimaa siinäkin, mutta kiinalainen tenori ei näytä kovin suurenmoiselta lemmensankarilta. Nimiosa liehuu vailla kunnon vastavoimia.

Päälle päätteeksi käymme Majakan muikkujen jälkeen oopperajuhlien 40-vuotiskonserttiin, mutta odotuksemme ovat väärät: tämähän on jotain uutta kuoro-oratoriota eikä loistoaarioiden nostalgista kavalkadia. Kiltisti tätäkin kuuntelemme.

Retken kruunaa rakkaan Ulla Nordgrenin yllättävä kohtaaminen: kilistelemme kuohuviinipullon tyhjäksi kaikenlaista hilpeää kalkatellen. Viillytämme päätämme vielä 101-vuotiaan ms Heinäveden kuningassalongissa sinistä Saimaata risteillen. Ei näy yhtään norppaa.

Mutta myös muuan katala havainto. Kun taivas vähän raottui, ajattelin viedä tuoreen vaimoni tutustumaan Joel Lehtosen kuuluun Putkinotkoon Savonlinnan kupeessa. Siellä olen muutamaan otteeseen vieraillut, viimeksi kymmenisen vuotta sitten.

Viitat oli jokseenkin poistettu, mutta vanhasta muistista löysimme perille. Mitä näimmekään… Hylätyn museon, umpeen naulatut akkunat, villiintyneen puskiston. Korkeata heinää kasvavan kesäteatterin. Täydempää hävitystä tuskin Käkriäisetkään olisivat aikaan saattaneet.

Päärakennuksen ovesta luimme tiedotuksen, että tästä ja tästä numerosta museota esitellään. Soitto maakuntamuseoon vahvisti, ettei Putkinotkoa enää kukaan hoida eikä pidä auki. Rahapulaa kaupungilla, tietty.

Kulttuurikuva rikkaasta Suomen kesästä: klassikon kantapaikka ei enää kiinnosta ketään. Huolia on Hämeenkyrössäkin, mutta ei vielä näin ahtaalle ole jouduttu. Myllykolua ja Töllinmäkeä pidetään sentään jotenkin auki ihmisille.

Keveät mullat Aapeli Muttiselle ja hänen Lyygialleen sekä Juutas Käkriäisen sitkashenkiselle konkkaronkalle: romaanin sivuilta heidät vielä kohtaa.

Havahduttava välillä työvireeseen. Kirjallisuudesta puhutaan Joutsenon opistossa, minne minut on haastettu puhumaan taidepäivillä kirjailijan tiestäni. Hm. Vaimo sanoi että hyvinhän se meni, hieno ihminen. Matti Summanen johtaa kirjoittajiaan, Anelma on runollisen hehkeä, aamullakin vielä pakistaan niitä näitä kurssilaisten kanssa.

Kotimatka on useimmiten paras matka. Poikkeamme vain Kouvolassa tervehtimässä uskollista ystävää, matonkutojaa, ooppera-aktivistia, teatterimatkaajaa. Saamme mainiota piirakkaa, mansikkakakkua ja oikeata pannukahvia! Ja sitten suoraa soittoa Lahden ja Tampereen kautta hyvään Hämeenkyröön, joka taas näin matkojen päästä näyttääkin kovin rakkaalta.

Eeva-Liisa täällä on päivystänyt kissan kanssa, sateista on ja märkää, harmaata, hiljaista ja ihanan rauhallista. Postia pino, onnitteluja, lehtiä, lahjoja. Kaikki selvitetään ajallaan.

Hyvin Sitikka meidät kuljetti, matkaa kertyi kilometreissä Suomi päästä päähän. Nyt pysymme paikallamme, antaa kesän alkaa alusta.

Sanottava on, että Suomi tarjoaa korkeatasoisia lomaelämyksiä, hauskoja majapaikkoja, kauniita pikkuteitä, losseja, hiveleviä maisemia, toden totta; vaikka suositumpaa tuntuu tänä sateisena kesänä olevan aurinkotavoitteinen kaukomatkailu.

Tähän tässä on nyt keskitytty pitkin alkusuvea ja pitempäänkin.

Lauantain aamu antoi vettä suoraa soittoa, näytti ettei harmaa sade voisi tauota. Mutta niin vain alkoi taivas repeillä puolilta päivin ja kirkastuikin aivan aurinkoiseksi iltapäivän mittaan. Satumainen sää, onni myötä.

Me keskityimme siis kumpikin tahoillamme, Marja omassa ullakkohuoneessaan Törmällä ja minä täällä Viehätyksessä. En tule näkemään morsianta enkä pukuaan ennen kuin kirkon ovella. Hovikuvaajamme Kapa oli täällä tukena viimeisenä yksinäisenä iltana.

Onko mitään helvetillisempää kuin kamppailla frakkipaidan nappien kanssa, ne on luultavasti suunniteltukin miehen hermojen luhistamiseksi. Ellei Carita olisi tullut juuri pelastavana enkelinä ensimmäisenä häävieraana, kuinka olisi käynyt. Saimme napit kuntoon ja neilikankin kunnialla rintaan, minkähän takia siinäkin oli seipäänoloinen varsi, joka hädin mahtui napinlävestä.

Joka tapauksessa me aivan asiallisesti ajelimme bestmanin Artsin kanssa ensin Nokian kylpylään ja sieltä mustalla vuoden -40 Chevroletillä Sastamalan kirkkoon auringon paahtaessa yhä kuumemmin. Tulimme vähän etuajassa ja nautimme kahvit aittakahvilassa.

Morsianta tuodaan tiettävästi vähän myöhemmin saman vuoden Packardin, todellisen kaunottaren kyydissä.

Sen jälkeen onkin vain välähdyksenomaisia tuokiokuvia.

Seison kirkon askeettisessa sakastissa, vihkipappimme Ari Suutarla saapuu ja toteaa kuudennella aistillaan: – Siinähän sinä seisot kuin puujumala.

Pian tulee Anssi Hirvonen ja puhkuu poliisin kynsistä vapautuneena; vauhtia oli kuulemma hitusen liikaa. Tuttuja kokemuksia. Artsi patsastelee ohjailemassa vieraita ja minua. Me olemme valmiit tuleen.

Seison alttarilla ja näen takaovien aukeavan, kirkkaan valon hulmahtavan, sen piirissä seisoo morsiameni kuin ilmestys vaaleanvihreässä hääpuvussaan, vihreine orkideakimppuineen, lähtee hitaasti astelemaan kohti jousikvartetin säestyksellä. Uljaan häämarssin on säveltänyt veljenpoikansa Tomi Norha. On lähdettävä vastaan.

Niinpä niin, elämässä on joitain hetkiä jotka piirtyvät tajuntaan ikuiseksi ajaksi.

Arin vihkipuhe on selkeä, ytimekäs, persoonallinen, osuva. Olemme aiemmin antaneet hänelle aineksia puheen pohjaksi. Sormuskin löytyy Artsin housuntaskusta.

Anssi vetäisee Haydnin resitatiivin ja aarian oratoriosta Luominen intensiivisesti ja herkästi.. Anna-Mari Yrjänä säestää harmonilla, keskiajan kirkossa ei ole urkuja eikä sähköä.

Me selviämme! Marssimme kirkosta, Kapa keskittyy kameroineen, muutama kuvaaja, sitten veneeseen, joka karauttaa Rautaveden keskiselälle, missä Tarmo ja Eija Vaateri tarjoavat kuohuviiniä. Hetkiä edelleen, unohtumattomia, aurinko säteilee.

Hääjuhlasta Ellivuoressa edelleen tuokiokuvia. Väki on laiturilla vastassa.

Meitähän on vain sukua ja läheisiä ystäviä, mutta heistäkin koostuu salillinen iloista väkeä. Onnittelijoiden kulkue.

Pääpöytämme jää historiaan: kolme vastavihittyä paria, rovastit Ari ja Hannu nuorikkoineen, me siinä keskellä. Puolet meistä on rovasteja, ja kyllä meitä naurattaakin.

Puheita komeita, lausuntaa Alman ja Eeva-Liisan, Vesan letkeä pakina, laulua. Vilhon ytimekäs puhe yllättää. Lapset esiintyvät edukseen.

Ruokaillaan, aikataulu alkaa tavan mukaan venyä. Kahvia saadaan ja hääkakkua, vapaata sanaa riittämiin, Pitko ja pelipaita, Arin laulua, viimein huipentumana Satu Luukkonen ja Maarit Lindblom esittävät hienon konsertin, jonka päätteeksi pyörimme häävalssin Lemmen seitsemäs taivas on meidän – huom. molempiin suuntiin.

Loppu on huminaa ja historiaa, Timo Harjun bändin soitantaa, Jaskan diskoteekkia, yöpalaa ja villiä menoa, kunnes meidät suorastaan ajetaan mustaan 40-luvun Mersuun, joka kiidättää suviyössä kiertoilevaa maantietä tuntemattomaan paikkaan – raukeina mutta sitäkin onnellisempina.

Muisteltava pienen viivähdyksen jälkeen mitä tässä oikein on tapahtunut.

Tähän päivään liittyi vielä jännittynyttä odotusta ja kaikenlaista valmistelua. Mutta ehdittiinpä kauniina iltana Ikaalisiin todistamaan sikäläisen kylpyläteatterin ensi-iltaa, Rumaa Elsaa.

Ei hullumpi esitys, vaikka Panulan musiikkia ei käytetty, iskelmiä sijaan, ja lento oli siten vähän tavanomaisempaa. Mutta se ei koske päähenkilöä, jota näytteli Ilona Pukkila aivan repäisevästi, nouseva Nätyn tähti epäilemättä. Jukka Keinonen hallitsee ohjaajana keveän leikkisän tyylilajin, samoin joukkonsa, jossa tuttuja hahmoja, entistä henkeä.

Suositeltava juttu myös Ensio Rislakin kestävän opetuksen ansiosta: mies on vahaa viettelevän naisen kynissä.

Juhlava aamukahvi parvekkeella: luettiin Aamulehdestä Tiina Nyrhisen ylistys Myllykolun Kuohusta. Ei olisi paremmin voinut mennä. Loistavaa.

Sitten tuli Kyröläisestä lisää kiitosta, joten uhkaa mennä jo överiksi. Mutta tytöt ovat tämän ansainneet, hikisen urakan tehneet. Iiris Raipalan tanssit ja liikunta saavat huomiota, samoin kaikki näyttelijät kiltisti mainitaan paikallislehdessä.

Nuoret rynnistävät. Tässähän on kolme kyröläistä sukua asialla: Raipala, Rajala ja Sillanpää. Kyllä näiden varaan yhden kesäteatterin voisi rakentaa. Lehdessä on kiva haastattelu, missä tytöt lupaavat yhteistyön jatkuvan. Vilhokin pudottelee juttua tuntemuksistaan työssään Hämeenkyrössä, armeijan ja viiden opiskeluvuoden jälkeen.

Näitä pohdittiin myös Sillanpään Seuran palaverissa Töllinmäessä leppeänä suvi-iltana ja valmisteltiin samalla ensi sunnuntain Harmaja-tapausta, jolloin Päivi Istala tulee vieraaksi. Penkit ovat paikallaan. Katariina R kertoi hupaisia kokemuksia Mukkulasta. Ensi vuoden tapahtumia kaavailtiin, Rauhamäkeä katsastettiin. Olisi ratkaisevien päätösten aika, seuran voimat hiipumassa.

Taunokin poikkesi illalla ja totesimme nuoren isännän vihityksi viime viikonloppuna. Jatkoa seuraa, lupasimme.

Mitä nyt, Matti Wacklin rykäisee asiaa Aamulehden alanurkassa: koskas Pyynikille saataisiin taas kunnon teatteria? Kas siinä hyvä kysymys.

Huittisten Ryti-ooppera alkoi kiinnostaa jo kun Anssi Hirvonen siitä eilen puhelimessa raportoi, ja tänään luemme lehdestä lisää. Ei mikään yksiselitteinen menestys näköjään, mutta odotuksia herättävä tapaus. Mentävä katsomaan. Kunpa löytyisi näiltäkin main laajakulmainen tuottaja, joka innostuisi oopperasta. Sekä anteliaita sponsoreita. Aihe olisi täällä valmiina.

Helteisen aamun aurinko höyryttää sateen kastamia peltoja. Lumoavaa nousta tällaiseen päivään. Olemme kumpikin valvoneet, ehkä käymme hiukan ylikierroksilla. Kiitollisessa muistissa vielä eilinen Myllykolun ensi-ilta; tuntui kuin usko olisi palaamassa kovan onnen kesäteatteriin. Siljan ja Alman Kuohu on kuin uusi puhdistava alku.

Sitten luotettava tuttu kertoo lukeneensa Ryti-oopperan libreton ja pitäneensä vanhan kertauksena. Hm, kuka jaksaa kuunnella hyvänkään laulajan synkkää monologia puoltatoista tuntia, hän ihmetteli. Lykkäämme Huittisiin menoa, ehtiihän tuon syksymmälläkin. On vähän kiireitäkin.

Sen sijaan tv-sarjan Ryti oli illalla vaikuttava Pertti Sveholmin hahmossa. Hyvin kirjoitettu sarja, vain hivenen ylidramatisoitu kuten kai pitääkin. Ribbentrop-allekirjoitus kieltämättä nerokas juoni, joka koitui raskaaksi Rytille. Vielä 70-luvulla häntä pidettiin varsinaisena päärikollisena. Hyvitys on myöhäinen mutta sitä täydempi.

Kirsti Mäkisen kanssa jälkipuintia Vammalasta; naurupäivien menestys yllätti tekijänkin. Kuulen vasta, että Petri Tamminen on pitänyt lauantaina hämmästyttävän esseemuotoisen puheenvuoron miehen naurusta. Sepä jäi meiltä kuulematta. Varmasti ilmestyy pian jossakin.

Lenkillä ja uimassa lempeässä ilta-auringossa. Maailma ei tästä enää kaunistu.