Miten onkin vaikea vääntyä juhannushuhmeesta arkeen. Kolmen uljaan hellepäivän putki saunoineen, kokkoineen, sahtipäniköineen, pitkine lounaineen, seurusteluineen, souturetkineen jättää jälkensä jo tämän ikäiseen, askel tuntuu raskaalta.

Mutta selvitty on ja sehän on pääasia.

Pyöräilin Myllykoluun silmäilemään harjoituksia, joita Alma siellä määrätietoisesti ohjaa. Näin saan samoilla vapaana tuttuja puskittuneita polkuja, kuunnella puron lirinöitä, seurata näyttelijöiden kokoontumisia, ihastella hienoja pukuja, tavata joitakuita tuttuja ja kuulla ohjaajan ohjeita. Monet muistot kulkevat. Samalla silmään sattuu entistä pahemmin teatterin katsomon huono kunto ja koko alueen tietty huoleton hoito. Museo on kiinni suurimman osan kesää. Monenlaiseen raivaukseen olisi aihetta. Mutta ehkä sillanpääläiseen henkeen kuuluu tällainen suurpiirteisyys. Täällä ei totisesti yritetä kilpailla matkailijoista.

Kun otamme futismatsia kesäaamuisin, voimme huomata kuinka huolekkaasti urheilukenttää kunnassa hoidetaan. Sinne riittää palkattu kokopäiväinen hoitaja, joka kastelee nurmea ja kunnostaa paikkoja ja vahtii kentän koskemattomuutta joskus turhankin tarkasti. Tämmöistä ei kirjailijamuseoon osattaisi edes unelmoida. Onhan kenttä kovemmassa käytössä kuin joku Myllykolu, mutta ihmisiä taitaa molemmissa lopulta käydä yhtä paljon ja vieraita jälkimmäisessä enemmänkin.

Istuimme iltaa kerrankin kaikkien lasten kanssa ja puhuimme tulevaisuudesta, elämän uusista järjestelyistä. Suosittelen tällaista rauhaisaa suorapuheista istuntoa perheen kesken, kun monet asiat jäävät kevään ja talven töissä vähälle käsittelylle. Nyt mennään uuteen vaiheeseen hyvässä yhteisymmärryksessä, ja lapsetkin tuntuvat uskovan (sopivan pisteliäinä) isän kolmanteen yritykseen. Marja onkin Tarvasjoella vielä kerran muuttoautoa lastaamassa. On hänellä apureita, minut on vapautettu muihin järjestelyihin, sillä erilaista valmistelua riittää.