Vetäisen lipun tankoon aamulla, onhan Puolustusvoimain lippujuhla. Mitä mietin samalla. Pidänkö puolustusta itsestään lankeavana asiana?
Omasta sissikoulutuksestani on 40 vuotta, mutta olen saanut päivittää tietojani Valtakunnallisilla Maanpuolustuskursseilla. Tänä keväänä selvitettiin viimeinen täydennysosa. Nyt kai pitäisi tietää kaikki.
Jos kysytään, pystyykö Suomi puolustamaan aluettaan omin voimin, mitä siis vastaisin? Kenraaleitten esitelmiä on kuunneltava rivien ja sanojen väleistä, tauoista, kalvojen takapuolelta. Olen kuulevinani, että ei ihan, ei näillä resursseilla, ei tällä aseistuksella.
Miten on käynyt niin, että rauhaa rakastava sukupolvi, joka poltti sotilaspassejaan 60-luvulla, joutuu nyt valitsemaan: joko rutkasti lisää rahaa nykyiseen puolustukseen – tai lopullinen loikka Naton sateenvarjon alle.
Kun katselee dokumenttia Urho Kekkosen ajoilta, muistaa hyvin kuinka luja usko vallitsi rauhanomaiseen ulkopolitiikkaan. Että kaikki voidaan selvittää sopimalla ja neuvottelemalla.
Viimeistään Venäjän viimeaikaiset tempaukset osoittavat, kuinka epävarma paikka on sittenkin myös tämä turvallinen Pohjola, josta Kekkonen tahtoi ydinaseettoman vyöhykkeen. Nyt Eurooppaan keskitetään päinvastoin uusia ohjusjärjestelmiä.
Yhdysvallat avaa pelin, Venäjä vastaa. Tuntuu kovin tutulta, ollaan taas kylmän sodan aukottomassa logiikassa.
Ilkka Kanerva on aloittanut ulkoministerinä lähes yhtä tarmokkaasti kuin Ranskan uusi presidentti Sarkozy. Iken ehdotus, että ryhdytään ensin selvittämään oman puolustuksen tarpeita ja vasta sitten toisessa vaiheessa laajempaa turvallisuuspoliittista kuviota, tuntuu liian käytännölliseltä toteutuakseen.
Olisihan hyvä perusteellisesti katsoa, mikä puolustusvoimiemme nykytila on kansainvälisesti vertaillen. Tosin jos 1930-luvulla olisi tehty vastaava selvitys, tulos olisi kaiketi ollut murskaava: ei mitään mahdollisuuksia puolustaa tällä malli Cajanderilla.
Puolustukseen tuli mukaan venyvä ja laskematon tekijä: kansan tahto. Siinä suhteessa ei nytkään näytä olevan puutteita. Onhan arsenaalikin aika lailla kehittynyt.
Kysymys näyttääkin olevan teknologian kilpajuoksusta, josta kellään ei ole kirkasta kokonaiskuvaa. Sotaa käydään tulevaisuudessa aivan uusin menetelmin. Hyökkäykset internet-verkkoja vastaan antavat vasta joitain viitteitä. Uusia pirullisia keinoja keksitään.
Kanervan esityksen tahdissa selvitettävää riittää. Esteenä on Nato-vastustajien epäluulo, että tällä vetkuttelulla vain hankitaan lisäaikaa sotilasliittoon livahtamiseksi. Luotetaan että kansan mielet kypsyvät kun lähialueelle ilmaantuu lisää epävarmuustekijöitä.
Mitä siis vastaisin maanpuolustuksen viisaat esitelmät kuunneltuani. Kuinka tulisi toimia? Hiton vaikea sanoa. Luulen että useimmat ajattelevat selkäytimellä, jonka reaktiovalmius on vuosikymmenten takaista tekoa.
Mutta niin pitkälle kaikki systeemit meillä on kehitetty, niin korkealle hinattu kriisivalmius, niin kova teknologiankin taso, että uskallan luottaa omaan puolustukseen, jos sitä tasaisesti kehitetään.
Entä nuorten miesten kunto? Ainakin tietokonepelien taistelijoina he ovat huipulle harjaantuneita. Jospa se onkin ratkaisutekijä.