Panu Rajala

Mel Gibsonin elokuva Jeesuksen kärsimyksistä herkutteli siinä määrin väkivaltaisilla efekteillä, että tallennekanava kääntyi eilen paavi Johannes Paavali II:n nuoruudenvaiheisiin. Sinänsä kiintoisaa poliittista historiaa; NL:n romahdus alkoi Puolasta, tässä kaukaisia alkutahteja. Sodan väkivaltaa vastaan ihmisen hengellinen urheus.

Totta puhuen Waltarikin toteaa Valtakunnan salaisuudessa Jeesuksesta: ”Prokonsuli antoi ruoskia hänet Rooman tapaan, jotta kansa olisi tuntenut sääliä häntä kohtaan ja tehdäkseen ainakin hänen kuolemansa nopeammaksi”. Näin ollen ruoskiminen ennen ristiinnaulitsemista oli Waltarin tulkinnan mukaan laupeudenteko. Mutta Mel Gibsonin menetelmällä miehestä olisi jäänyt pelkkää muusia, jota ei enää olisi kannattanut ristillä riiputtaakaan. Tämmöinen lähestyy itsetarkoituksellista väkivaltaviihdettä. Ehkä katsotaan elokuva joskus kohonnein voimin loppuun.

Lisää Waltarin nautittavaa ironiaa. Sadanpäämies Adenabar toteaa Markus Manilianukselle harmissaan ristiinnaulitsemisen aiheuttamasta huomiosta: ”Pitipä sinun osua pahana päivänä Jerusalemiin. Onneksi maanjäristys ei aiheuttanut mainittavia vahinkoja kaupungissa. No, näit siis sinäkin omin silmin Jeesus nasaretilaisen kuolevan. Vaikka mitäpä hänestä. Vuoden perästä kukaan ei enää häntä muista.”

Palattu tuuliseen Hämeenkyröön, poikani kanssa tulimme samaa matkaa Helsingistä, missä siis joku merkittävä rock-konsertti Tavastialla. Minä vain arkistoissa istuskelin, mm. Eino Jutikkalan muistoja sodan ajoilta Valtion Tiedo(i)tuslaitoksesta kuuntelin.

Vielä näin Renoirin Karkailevan korpraalin arkistossa; kummasti palasi mieleen syksyinen tunnelma vuodelta 1966 – se oli viimeinen elokuva, jonka näin ennen armeijaan lähtöä. Tuntui lohduttavalta, ajattelin että kyllä selviän kun Caporalkin selvisi noin vaikeista oloista. Minusta hän ei ole niin tyystin egoisti kuin Leo Braudy väittää vanhassa (1977) Renoir-kirjassaan, mutta vertailu Suureen illuusioon tietysti paljastaa eroja. Se humaani solidaarisuus, joka vielä läpäisi ensimmäisen maailmansodan vankiyhteisön, on tietysti kokenut kolhuja toiseen sotaan tultaessa. Sodan mielettömyyden ja ihmisen hyvyyden sekä kestävyyden mahdottomissa oloissa molemmat elokuvat esittävät suurenmoisesti.

Luen samalla Waltarin armeijakirjaa Siellä missä miehiä tehdään (1931), ja minusta kirjoittajan naiivin innostunut myönteisyys suhteessa sotaväen kuriin ja koettelemuksiin vaikuttaa aidolta. Pinttynyt lukumies ja kirjaniekka selvästi nauttii uudenlaisista oloista, tovereista ja karusta elämästä. Myöhemmin on tulkittu, että W kirjoitti tietoisen vastakirjan Haanpään Kentälle ja kasarmille, mutta kirjallisuuspoliittinen tarkoitus peittyy taustalle (jos sitä oli) puhtaan isänmaallisen paatoksen ja poikamaisen seikkailumielen hallitessa ilmeisen spontaania muistiinmerkintää.

Itse koin armeijan Oulussa Pohjan Prikaatissa vähän samaan tapaan. Oli suuri elämys kohdata ihan vierasta elämänpiiriä, Pohjanmaan poikia, muutamia helsinkiläisiä, joista tuli hyviä kavereita – joukossa Timo Fisu Kalaoja -vainaa. Missä lienevät nyt Tor Viki Kivinen, Pekka Pinko Perttula ja Dickie Dick Sulin? Entäs Jarmo Kyllä Vituttaa Lehtinen Jyväskylästä? Pitäisi pitää kertaus Tervahovin iltalomaharjoituksista. Kirjoitin klassiseen tapaan romaanitorsonkin armeijakokemuksista, mutta se ei koskaan saavuttanut tyydyttävää muotoa eikä riittävää etäisyyttä aiheeseen. Ehkä onneksi.

Sikäli olin vähän pettynyt, kun poikani suhtautui niin jyrkän kielteisesti omaan ilmatorjuntavaiheeseensa, mutta kompuroi kyllä sisukkaasti tämän huomattavasti helpotetun armeijansa minimiajassa läpi. Siitä ei tainnut tulla mainintaa Kauas pudonneet -ohjelmaan, josta edelleen tulee palautusta. Poikaa kehutaan, ei sentään minua.

Laskeudutaan hiljaa pääsiäiseen, Marja tulee, sunnuntaina lapset seuralaisineen, lammas on aiheena ja ylösnousemus, niinpä niin. Kunpa nousisin tästä kohta täyteen ja vähän parempaankin työvireeseen.

PS Joku kysyy kenen runo: Avaruuden puhki, musta mylly huhki, mitä lienee jauhanut kun ei mitään varissut. No Viidan tietysti.

Aamupäivä Ekbergillä: Markéta Hejkalová on julkaissut kauniin kirjasen Mika Waltarista ja lahjoitti lämpimäiskappaleen. En ymmärrä tsekin kielestä sanaakaan paitsi nimet, mutta vaikuttaa valaisevalta pitkin sitaatein Waltarin teoksista. Kansi armeijavaiheesta viittaa sotien ja historiamme keskeiseen osuuteen, mikä asioita tuntemattomalle onkin tarpeellista taustaa. Hyödyllinen kirja eurooppalaisille lukijoille. Muistelimme Prahan seikkailuamme syksyllä, luvassa jatkotapaamisisia Waltarin merkeissä.

Seurustelin Elina Vaaran kanssa pitkän iltapäivän, viehättävää sävyisää kirjallisuushistoriaa 30 vuotta vanhalta nauhalta. Kuva Uuno Kailaasta rikastuu, kaikki nuoren Waltarin taustavaikuttajia. T. Vaaskiven tapaus, historiallisen romaanin suuri alku vähää ennen Waltaria. Jaksaisiko lukea Yksinvaltiaan? Vaaskivi oli Waltarin tavoin ihmelapsi, mutta katkesi varhain. Sota sikäli valaiseva tausta: Vaaskivi ei kestänyt edes Ruotsin tai Oulun suojapaikassa sodan todellisuutta, Waltari taisteli sanoin ja kirjoituksin eturintamassa, kypsytti Sinuhen.

Palannut Mikkelistä, missä viritettiin uutta Hanget soi -tapahtumaa lähinnä T.J. Särkän ja viihteen ympärille. Puhuin Särkän suhteesta kirjailijoihin jokseenkin tyhjälle salille, mutta vielä ammottavampi oli kato mainiossa elokuvamusiikille omistetussa konsertissa illalla.

Eihän esitelmää kukaan tule kuulemaan perjantaina parhaaseen kauppa-aikaan kello viideltä, mutta mikä esti yleisöä löytämästä harvinaista konserttinautintoa?

Jyri Nissilä johti Mikkelin kaupunginorkesteria, ohjelmaan oli löydetty helmiä vanhojen leffojen uumenista kuten loistava juontaja Peter von Bagh muutamaan otteeseen totesi. Merja Larivaara ja Taneli Mäkelä juhlivat solisteina, eivät nyt ihan Birgit Kronströmin tai Tauno Palon valovoimalla mutta kauniisti kuitenkin. Hannu-Ilari Lampila kirjoittaa konsertista tänään Hesarissa aika kohdalleen mikäli voin ymmärtää. Orkesteria olisi voinut kehua enemmänkin, ilmeisen nopeasti oli paneuduttu vaikeisiin ja moniin ensimmäistä kertaa näissä puitteissa kuultuihin teoksiin. Kokoonpanojen vaihtelut toivat eloa konserttiin. Varmaankin Hanget soi lähtee nousuun alkuvaikeuden jälkeen. Omaa juttuani vielä muokkailen, paikan päälläkin tuli lisää tietoa ? varsinkin Petterin rennosti heittelevistä juonnoista.

Helsingissä tänä täydenkuun aprillipäivänä: oikea elokuvakasauma. Sekä arkisto Orionissa että kaupungin kulttuuritoimi Rexissä näyttävät Renoirin klassisisa elokuvia kankaalta, joten nähty kolme: Elena ja miehet, Ihmispeto ja Suuri illuusio. Ensimmäinen lempeän naiivi sekoilu, jossa rakkaus voittaa politiikan (edelleen toimiva teema kuten nähty), toinen väkevä Zola-filmatisointi, missä nautin erityisesti junakuvista, rata- ja asemanäkymistä, veturin dynamiikasta. Hienoa kuvitusta nuoren Waltarin kirjoihin! Ja kolmas olikin sitten jo nuoruuteni paras elokuva ja näyttää sellaisena pysyvänkin. Ei ole suurempaa ihmisyyden, rajattoman veljeyden ja syvän humanismin puolustusta kuin Suuri illuusio. Se on nähtävä aina kun tilaisuus aukeaa. Sitä paitsi pääsiäinen ja koko vuosi on pelastettu: tulin suloisesti virvotuksi yläkerran pienen kaunottaren toimesta! Nyt vain kohti ensimmäistä sunnuntaita kevätpäivän tasausta seuraanneen täydenkuun jälkeen, mikä olikin eilen. Kyllä kaupungissakin kuun näkee kun vähän kohottaa katseen katulamppujen yli. Uljas päivä, ihmeellinen