Panu Rajala

No eikös olekin meillä nyt aktiivinen ulkoministeri. Hallitus vasta opettelee toimiaan, kun Ike Kanerva jo pyyhältelee eurooppalaisissa ja transatlanttisissa suhteissa kuin kotonaan. Kunpa ei alkuinnossa vauhtisokeus yllättäisi. Mutta jotain raikasta ja uutta suoruutta hänen lausunnoissaan on. Tallinnan mellakat taukoavat, mutta sanasota varmasti jatkuu. Ennen oltiin vastaavissa kuin kusi sukassa, ja olisi ollut Ikekin ensimmäisenä hyssyttelemässä takavuosina, mutta nyt poika porhaltaa sydämensä halusta. Auttaneeko yhtään virolaisia, se on eri asia.

Kuuntelimme lehteä lueskellen Katrin elämäntarinaa eilen radiosta – ihailtavaa kuinka hän pitää toimittajat aina hyppysissään, valot korostuvat, varjot katoavat. Avioliittojakin kuului olleen vain kaksi. Kun politiikan tähdistä kaivetaan kaikki kielteinen esiin, on lohdullista että meillä on vielä joitain koskemattomia ihanteita.

Pohjois-Satakunnasta luin kerrankin ilahduttavan kommentin Myllykolun teatteripuuhista. Näin puhelee Silja Sillanpää, tulevan kesän näytelmäkirjailija:

”Mietimme yhdessä, miten Myllykolun upeata näyttämöä voisi hyödyntää mahdollisimman monipuolisesti. Harvassa teatterissa on läsnä aito, virtaava vesi, joten halusimme nostaa sen tärkeään rooliin. Veden rinnalle nousivat sitten metsä ja kivi.”

Tuleva näytelmänsä Kuohu kertoo siis ihmisen ja luonnon sekä sukupolvien vuoropuhelusta, eikä mikään sopisi Sillanpään miljööseen paremmin. Kunpa muutkin täällä käsittäisivät tämän perusasian. Mutta ei, linja on nyttemmin sekoitettu tavanomaisilla ja törkeilläkin yritelmillä. Viime kesänä sinne tehtiin umpilava ja seinät, jotka peittivät koko miljöön! Ympäröivä luonto korvattiin muovipuskilla! Tauno tässä tokaisi, itsekin paikalla näytellyt jo ensimmäisenä suvena 1972: ”Se on menny alaspäin koko teatteri, ei se oikeen enää kiinnosta…” Jospa ensi suvena alkaisi puhdistava nousu. Ja sitten voisi miettiä tarkoin mitä kallisarvoiselle paikalle tulevaisuudessa tehdään.

Kaikesta huolimatta oikein hauskaa vappua, joka täällä aloitetaan Taatan patsaan lakituksella (seuran uusi tempaus), mutta meillä on vuorossa Liljan lakitus – elämäni ensimmäinen vappu Turussa. Katsotaan mitä ne siellä keksivät. Menkää kyröläiset kuulemaan Jussin vappupakinaa!

Arthur Miller: Kauppamatkustajan kuolema TTT:n Kosti Elo -salissa. Ohj. Sirkku Peltola.

Jotta ei jäisi kokonaan, nähty viimeisessä esityksessä. Onneksi nähtiin. Ehkä pitäisikin katsoa vain huipputeatteria, parhaita näytelmiä. Paljon olen laiskotellut viime aikoina teatterin suhteen, mutta tämän laiminlyönti olisi ollut suuri virhe.

Vain muutama kommentti. Kun tuntee ja tietää Esko Roineen, eri yhteyksistä, kaikkine keinoineen ja vitseineen, ei voi kuin hämmästellä: unohdin aika ajoin, kuka näyttelee. Katsoin Willy Lomania, hänen illuusioitaan ja romahduksiaan. Hänen sinnikkään toivorikasta tragiikkaansa. Se jos mikä on ihmetyö, enintä mitä kai näyttelijästä voi sanoa: hänen oma henkilönsä katoaa, unohtuu. Hän sulautuu täysin rooliinsa.

Eikä yhtään jäänyt jälkeen Tuire Saleniuksen loistava, syvällinen, rehellisesti riipaiseva Linda. Hänen arkinen huolehtivuutensa, hänen tarkkanäköiset totuudenpuuskansa. Ei kai voisi paremmin tulkita. Pojatkin erinomaisia, kumpikin. Tommi Raitolehdon Biff jäi mieleen pitkäksi aikaa. Niin ja kohtaus Howard Wagnerin toimistossa: tätä päivää, täysin palvelleen kaupparatsun potkaiseminen loppuun kuluneena. Moni tunnistaa itsensä, jonkun tuttavansa.

Kun vertaa viimeksi näkemiini muistikuviin Turusta ja Helsingistä: kyllä tämä oli rikkain, vivahteikkain, täyteläisin Kauppamatkustaja. Ihme että se Turussa sentään toimi suurella näyttämöllä ja sitten tässä pienessä nurkassa, minimaalisin kalustein. Helsingissä tähdet esittivät itseään (Salminen, Forssell), vain Santeri Kinnunen (Biff) herättää muistikuvia. Olisipa aikakone: näkisi Tauno Palon saapuvan näytelaukkuineen Kansallisen Pienen näyttämön sivuovesta…

Eniten ihailin taas tekstiä, Millerin näytelmää. Kuinka on hienosti kirjoitettu, syvälle nähty, pessimistinen, traaginen, silti kohottava. Miten terävästi kuvaa ja kritikoi, ihmiskohtaloiden kautta, kaupan, pakollisen menestymisen ideologiaa – sitä mikä nyt liehuu ylimmillään. Käytiin taiteen perimmäisten keinojen äärellä.

Kiitos tästä esityksestä. Kuinka monesti olen poistunut talosta pettyneenä, laihoin evästyksin. Tästä lähdimme rikastuneena.

Mietteeni Sillanpään Elokuun oopperamahdollisuuksista saivatkin vastakaikua, eivät tosin Hämeenkyröstä (paitsi joku nimetön, helposti tunnistettava tölväisy, juuri tällaista täällä on). Mutta muutama kaukaisempi lukija ilahtui jo ennalta, ja nyt innostuin itsekin uudelleen, librettohan on tuossa hautunut. Yhteydenotot rohkaisevat: meidän muhkea, äsken Tuomiokirkossa konsertoinut tenorimme Anssi Hirvonen, täälläkin urakoinut ohjaaja Tapio Parkkinen sekä ainut kyröläinen tuottaja-visionääri Kauno Perkiömäki oivaltavat heti mistä on kysymys, mitä mahdollisuuksia hanke tarjoaisi. Kaunon mökillä tätä puhuttiin jo viime suvena, mutta usko ei vielä vahvistunut. Tunnemmehan sarvipäät. Pidämme piakkoin palaverin säveltäjämestarin kanssa. Katsotaan sitten mikä kunta oopperan ottaa. Laitilansalmea silmäilemme ensimmäiseksi.

Tavallaan historiallinen palaveri. Niiden 35 vuoden aikana, joina olen tätä hämeenkyröläistä kulttuurielämää vähän harrastellut, en ole koskaan tavannut kulttuurilautakunnan tai nyttemmin sivistyslautakunnan jäseniä heidän kokouksissaan. Nyt siellä istuimme järjestöjen edustajat kuultavina koskien tulevia suunnitelmia. Kohdaltani edistys tulee liian myöhään, olenhan jo ulkopaikkakuntalainen.

Asia liittyi ensi vuoteen 2008, jolloin tulee 120 vuotta Sillanpään syntymästä. Liikkeelle lähdetään viime hetkillä. Waltarin mittavat 100-vuotissuunnitelmat ovat jo pitkällä, mutta aikapulaa sielläkin silti podetaan.

Kiinteisiin ajatuksiin ei kunnantalolla päästy eikä pyrittykään. Martti Kapasen kanssa valmistelemme jo toista vuotta valokuvanäyttelyä aiheesta Murtuva maisema. Sillanpääläisen maiseman rippeiden jonkunasteinen suojelu on viimeinen sydämenasiani täällä. Ainakin on syytä dokumentoida sen nopea murtuminen. Juuri muuhun en ehdi tällä kertaa ryhtyä mistä ovat varmaan helpottuneita. Pitäydyn toimikunnan ulkopuolella. Waltari vie nyt kaikki ajatukseni sekä oma romaani.

Olihan sentään toinenkin valmis aloite koskien Myllykolua 2008. Näytelmäseura haluaa jatkaa järjestäjien vuorottelua (joka monesti todettu epäonnistuneeksi) ja pitää areenan kiivaasti itsellään. Tehköön niin. Aihe ei ole yllätys: Elokuuta ei ole vielä paikalla esitetty. Nyt heillä kuuluu olevan pohjana Ari Kallion alkuaan Keravan ahtaalle sisäteatterille tekemä sovitus. Siinä kohtaavat huomattavia ongelmia.

Näin esityksen Keravalla, siinä oli hirtehistä tragiikkaa ja mustaa huumoria sekä yletöntä ryyppäämisen kuvausta, lisäksi Sillanpään romaaniin kuulumattomia aineksia. Hesarin arvio melko kielteinen. Aiheesta on olemassa Matti Kassilan hieno elokuva, jonka tasolle on mahdoton edes yrittää, mutta siinäkin oli vaikeuksia takautumien kohdalla, jotka romaanissa selittävät Viktor Sundvallin elämänpettymyksen. Kassila turvautui kertojaan ja nopeutettuihin takaumiin, jotka teatterissa ovat vielä hankalampia. Kallio olikin ne jättänyt kokonaan pois. Näin sovituksesta tuli luistavampi mutta samalla laihempi ja liian helppo. Päärooli vaatii hyvän ammattilaisen, heillä oli mainio Ilkka Heiskanen, silti vaikutelma oli ohut.

On toivotettava onnea yritykselle Myllykolussa. Hienompaa olisi tietysti tehdä oma tälle paikalle istuva sovitus. Mutta useimmat vierailevat ohjaajat ovat ennenkin pusanneet Myllykoluun sisäteatteria ahtain lavastein. Jotenkin eivät näe maiseman mahdollisuuksia. Laajemmasta yhteistyöstä ja teatterin saattamisesta kunnolliselle perustalle, edes jonkun yhtenäisen johdon alaiseksi, on nyt lopullisesti luovuttava. Kepeät mullat.

Samalla muistan erään sinänsä liian utopistisen idean. Itse olen kaavaillut Elokuuta oopperaksi, mahdollisena paikkana Laitilansalmi. Sehän tapahtuu kanavamiljöössä, joka voitaisiin rakentaa salmen rantaan laivoineen kaikkineen. Mutta ymmärränhän toki, ettei tällainen voisi Hämeenkyrössä koskaan onnistua. Eihän tämä ole mikään Ilmajoki eikä edes Huittinen, jossa tehdään nyt ooppera Risto Rytistä. Mistähän polkaisevat rahaa, mikä täällä vauraassa rintapitäjässä olisi sula mahdottomuus. Rahoista ei palaverissa muutenkaan mitään puhuttu. Näytti siltä että kunta edellyttää tapahtumia polkaistavan mukavasti vapaaehtoisten selkänahasta. Ovathan ennenkin palkatta intoilleet.

Oopperaideasta ei kannata luopua, vaikka se nyt Hämeenkyrössä hautautuu. Aihe voisi kiinnostaa Ruovedellä, minne Elokuu romaanina sijoittuukin, Kautun kanavamiljööseen. Tai sitten suoraan Kansallisoopperaan. Pitkällä tähtäyksellä voitaisiin Myllykolu palauttaa taas tyystin luonnonkohduksi ja kirjailijamuseoksi ja rakentaa komea ulkoilmateatteri mainittuun Laitilansalmen rantaan entisen meijerin paikalle. Sehän virkistäisi, kun kovaa kilpailua on yhä enemmän, Ylöjärvellekin puuhataan uutta kesäteatteria. Mutta ennalta tiedän, ettei tämä toteudu, ei näillä voimilla. Täällä poljetaan mieluummin tuttua uraa ja sitäkin vähimmin mahdollisin satsauksin. Heitettävä siis haikeat hyvästit täkäläiselle harrastukselle, joka on paljon antanutkin.

Utvandrarna. Farnaz Arbabin vapaa sovitus Vilhelm Mobergin romaaneista.

Riksteaternin vierailu TTT:ssa.

Aika hämmentävä kokemus. Voin kuvitella sovittajan suuren idean: maahanmuuttajana hän huomaa, että maassa on kirjoitettu suuri eepos aikaisemmista oman kansan maastamuuttajista. Käännetäänpä se toisinpäin ja siirretään nykyaikaan! Ruotsalaisten sankarit Karl Oskar ja Kristina, meidän Koskeloihin verrattavat, tulevatkin Bosniasta kuorma-auton kontissa Ruotsiin. He puhuvat sekaisin serbokroatiaa ja ruotsia, muut tarvittaessa kontinkieltä, jotkut opettelevat englantia.

Että siis nykyruotsalaiset katsovat, miltä tuntuu tulla Ruotsiin pakolaisina – mutta 1800-luvun motiivein ja kokemuksin. Mobergilta lainataan soveltaen sentään muutama kohtaus ja taustatekstejä, jotka nekin lopussa päivitetään 2000-luvulle.

Syntyy karua, puhuttelevaa, riipovaa nykyteatteria nykymaailmasta historiallisin laahuksin.

Mutta sopii kai kysyä, mitä ne paljon kiistellyt tekijänoikeudet tässä sovituksessa painavat. Kun saadaan kyllin trendikäs idea, kirjailijan alkuteos on vapaata riistaa. Mobergilta ei voi enää kysyä, mutta voisi hän kannattaakin, olihan kova oikeudenmukaisuuden puolustaja ja sinnikäs demokraatti kuningaskunnassa. Mutta silti. Eikö hänen kirjallisella eepoksellaan (Maastamuuttajat, Maahanmuuttajat) ole mitään oma autonomiaa, omaa rakennetta ja luonnetta. Esityksessä on Mobergin tekstiä ehkä 5%. Silti hänen nimensä komeilee ohjelman kannessa.

Kirsikka Moring on sitä mieltä, että tällaista esitystä ei voi tehdä Suomessa. Niinköhän. Ehkä Linnan Pohjantähti vielä valjastetaan palvelemaan jotakin suurta meidän aikamme murrosta. Miten olisi Koskelan Akseli katkeroituneena pienyrittäjänä, joka menettää omaisuutensa pankkikriisissä 1990-luvulla. Siitä vain sovittamaan.

Tämähän ei ole mitään kuvitelmaa. Kuuluu huhuja, että muuan nerokas ohjaaja aikoo kirjoittaa Nummisuutarit uusiksi omalla kielellään Tampereella. Minusta tällainen on puhdasta barbariaa innovatiivisen luovuuden pettävässä sumuverhossa. Kävisi jossakin yläasteen kevätjuhlassa.

Asiasta puhuen: kun ruotsalaisten esitystä vertaa meidän tv-sarjaan Poikkeustila, näyttää siis siltä, että kansankodin pakolaiskeskukset ovat tylyjä keskitysleirejä ja meidän vastaavat varsin eloisia viihdytysareenoita. Näinköhän on?

Muistan minäkin ärsyyntyneeni Paavo Väyrysen koukuista Koiviston hallitessa ja varsinkin juuri ennen. Hallituksen hajoitusyritys Kekkosen sairastuessa oli epätoivoinen manööveri, uhkapeliä maan tulevaisuuden kustannuksella. Heikosti kävi myös porvarien salaliitolle ja uudelle hajoitusyritykselle Esko Ahon hallitessa.

Mutta mitään en voi sille, että Paavon uusi ilmaantuminen tuntuu kotoiselta ja virkistävältä. Taas alkaa tapahtua. Varmaankin mies on oppinut jotakin eikä ryhdy heti venettä keikuttamaan. Mutta hiljaa hän ei pysy, se on varmaa. Paavo on sanonut olevansa tarmokkaimmillaan syyskesällä. Odotellaan ensimmäisiä näyttöjä.

Maa saa maailman naisvaltaisimman hallituksen. Mistähän naiset pian enää voivat valittaa. Edellyttäen että naiset saavat jotain aikaan. Keskustalla on kyllä niin kova mieskolmikko, että se määrää tahdin, ei voi mitään. Kokoomuksen intomieletkin joutuvat peesailemaan.

Elokuva Kirjavat hunnut ei tietenkään kykene pitämään yllä Maughamin romaanin ironista jännitettä, vaikka ylimääräistä dramatiikkaa ja joukkokohtauksia on lisätty. Nähtävillä myös komeita kiinalaisia maisemia. Puolisoiden lähentyminen tapahtuu tässä liian suoraviivaisesti. Heidän väreilevää etäisyyttään Maugham kuvaa mestarillisesti, herkkä naispääosa tavoittaa siitä enemmän. Mutta laatutyötä ja hyvää joskin hieman pitkittyvää viihdettä.

Pirkanmaa kuohuu, kun Marja Tiuraa ei hyväksytty ministeriksi. Liian suosittu on aina uhka muille. Johtajakokemusta ei ole ennenkään ministereiltä edellytetty. Ehkä Katainen arveli, ettei pääministerin lähipiiriin pidä ohjata enää uusia kauniita vapaita naispoliitikkoja.

Ike Kanerva tulee vielä tuottamaan paljon iloa meille politiikan penkkiurheilijoille. Ulkomaisetkin kollegat pääsevät nyt osallisiksi hänen kielikuvistaan. Toivottavasti ne eivät vesity käännettäessä. Odotan vesi kielellä, kuinka Ike alkaa muotoilla Nato-lähentymistämme.

Tänään on jännitettävä sitä, pääseekö Paavo Väyrynen sittenkin hallitukseen. Jos hän tosiaan saa maatalousasiat kontolleen, on yhdyttävä tv-kommentaattoriin: eipä käy kateeksi EU-komissaaria, joka joutuu Paavon kanssa vastakkain. Kunpa Matti nyt ottaisi konkarin, tulisi vähän edes väriä unettavaan hallitussopuun.

Kuinkahan täällä kulttuurissa nyt olisi suu pantava, kun ministeri ei mennytkään jakojäännöksenä, vaan sen ottaa puoluejohtaja ja hallituksen sisäpiirin vaikuttaja Stefan Wallin, joka vaikuttaa lisäksi fiksulta kaverilta. Kyllä häntä silti ehditään röykyttää ihan tarpeeksi. Löytyykö substanssia, entä visioita? Arvatkaa potuttaako Donneria. Kun posti viimein tulee RKP:lle, hänen ylimielisyytensä on ehtinyt väistyä kentältä.

Hallituksella on kaksi sormea heristelevää paimenta, presidentti ja puhemies, jotka eivät ajattele ihan samalla tavalla. Nyt on Vanhasen suuri tilaisuus kohottautua koko mittaansa. Miestä on taidettu haukkua vähän liian aikaisin.

Tiburtiuksen päivä, kesäkauden alku vanhaan aikaan. On siis palattu siihen; nythän kesä lähti täysillä. Lempeä helle hyväilee Vanajan kylän lapsosia.

Katiskat järveen, ei vielä haukipuikkareita, mutta äijät väittää että mäti juoksee jo. Minä sen sijaan juoksen lautapoikana ensin Vakerilla viikolla ja nyt Ikaalisten perällä, missä hirsiä sahattiin lähes historiallisella raamisahalla ja hyvin kävi. Paitsi että en ole luotu näin rajuun rehkimiseen. Raskas kuusilauta kimmahti työn tuiskeessa pukeilta suoraan nenään. Melkein rustot rusentuivat, mutta selvisin naarmuilla ja verenvuodolla. Vaan tulipa kasalle puolisensataa järeää hirttä, täyttä ainetta, ja leveää vuorilautaa mittava pino. Tauno oli taas tärkeänä tukena ja kymppinä. Työtä jatketaan.

Marja saa pihatöissä ihmeitä aikaan ja minäkin siivoan linnunpöntöt ja kaadan muutaman tarpeettoman puunhuiskaleen, joka häiritsee parempien kasvua. Illalla saunomme Törmällä ensimmäistä kertaa, aurinko paahtaa rantaan vielä yhdeksää käydessä niin että tarkenee venytellä alastomana seinustalla. Hämmästyttävä varhaissuvi!

Huomenna laitamme puutarhakalut pihalle, avaamme kesäkauden, sinivuokot ja krookukset helakoivat, punarinta laulaa pakahtumaisillaan, aamulla varhain jo herättää. Ihmeellistä aikaa, ja toiset siellä hallitusta kasaavat. Kuulostellaan kuinka käy.

PS On jo sunnuntai-ilta ja kuulostaa siltä, että hallitus on saatu kasaan ja kokoomus kahminut parhaat postit, kulttuuri menee RKP:lle ja oikeus vihreille. Epäsovinnaisia valintoja, mikähän Matilla meininki. Niinistö voi nyt valita kolmesta mahdollisuudesta. Kehuvat kilpaa hyvää henkeään – vaan millainen lienee henki SAK:n juhlilla Tampereella… Taitaa jäädäkin poliittiseen historiaan tämä suvinen sunnuntaipäivä.

Tavattomasti puuhaa perukirjan valmistelussa, liitteiden hankinnassa. Hämmästys oli suuri, kun verotoimisto oli muuttanut pääpostista Kaisaniemen kurviin, vanhan Murtokadun varrelle. Siellä saikin jonotella reippaat toista tuntia. Täytyy myöntää, että Hämeenkyröllä on joissain asioissa puolensa…

Lämmintä, tuulista, kevät tekee uuden rynnäkön. Aina löytyy arkistoista jotain kiintoisaa, nyt muuan Vilkunan lähettämä paperi Waltarille sotien jälkeen. Tai W:n peräti tunnolliset selvitykset apurahojen käytöstä Kordelinin säätiölle. Iski piikki sisituntoon: kuinkahan minä olen niitä tilittänyt vuosien varrella. Toisaalta työt on kumminkin tehty. Elämäkerran kokoamisessa on taas kiihtyvän seikkailun tuntua.

Kuuntelen radiosta kuinka Oulun Kärpät juhlii uutta mestaruutta. Urheilussa toimii spontaani aluepolitiikka. Soisihan Jokerienkin joskus onnistuvan, vallankin nyt kun Hjalliksella on surua. Muistan Osmo Harkimon Tulipunakukan kuvaajana kesällä 1971, todellinen herrasmies ja stadin kundi. Paheksui aiheellisesti Mikko Niskasen remuavaa ohjaustyyliä ja arvaamattomia vihanpurkauksia. Hjallis oli klaffipoikana ja sai kyytiä olan takaa, Mikko ei sietänyt helsinkiläisiä ”pappiskokelaita”, ihme kyllä minua muutaman vuoden. Ei varmaan ole Hjallista sen jälkeen yhtä paljon juoksutettu.

Matti Kassila on joskus luonnehtinut osuvasti stadilaisia filmiryhmässä, aina he erottuivat muista: hyvin pukeutuvia, harjasivat hampaansa, huolehtivat hygieniasta, reiluja ja toverillisia. Tyyppiesimerkkejä juuri Osmo Harkimo ja Tauno Palo.

Tiedonjulkistamispalkinnot kerrassaan aiheellisesti elämäntyöstä Peter von Baghille ja Matti Klingelle. Tällaisia tietokirjailijoita tarvitaan, luistavia esseistejä, sopivasti sivussa (pahimmasta) tieteellisestä tärkeilystä.

Ja mitä on sanottava ns. digisekoilusta, josta keskusteltiin valaisevasti a-talkissa illan päätteeksi. Ylen johto näyttää kadottaneen pallon katsomoon. Voin aavistella Tane äijälän harmistuksen, josta voisi käyttää vahvempaakin ilmaisua. Mies pannaan valistamaan säännöillä, jotka äkkiä muutetaan. Petteri Järvistä kannattaa kuunnella, Sisättökin siellä jatkoi hyökkäyksiään. Vanhat MTV-veijarit pääsevät taas kerran Ylen niskavilloihin hyvällä halulla. Täällä maalla on boksi, jotta nähdään Teemaa, kokemukset hyviä paitsi että kanavanvaihto kestää, kuva nykii ja pysähtelee ja tekstit katoavat. Kaupunkiasunnon osalta odotettava Ylen ja taloyhtiön uusia tempauksia.

Kaikki lapset seuralaisineen syömässä lammasta, joka onnistui marinadissa ja leivinuunissa yli omienkin odotusteni. Marja mainio emäntä. Oikein juhlavaa ja hauskaa.

On vapauttavaa kun voi katsella lasten ratkaisuja, kehitystä, ilman että täytyisi niihin yrittää puuttua. Tässä tahdon poiketa omista kasvattajistani, kiitos heille hyvästä tahdosta.

Toisena pyhänä suuntasimme Turkuun, missä juhlittiin Agricolaa – jo aamulla messussa, jota sai seurata tv:stä. Pääjuhla oli rakennettu eloisasti ja joustavasti Konserttitalossa, kulki hieman vaan ei liian lapsenmielisesti Mikaelin eri roolihahmojen kautta kieleen ja nykypäivään, unohtamatta tässäkään kansainvälisyyskasvatusta. Viittomakielinen kuoro oli liikuttava. Puheenvuorot rajattu lyhyiksi, jutusteleviksi, vain valtioneuvos Uosukainen sai pitää oikein pienen puheen. Sattuvaa sanontaa, vain pääjohtaja L onnistui kielijuhlassakin tekemään kielivirheen (”alettiin kehittämään..”) – liikaa virkahenkilöitä, kirjailijat ja kääntäjätkin puuttuivat. Lopussa Erkon Kansalaislaulussa näkyi yleisön tottumattomuus: kertosäkeet ohitettiin.

Muuten, juhlan näppärä käsikirjoitus oli Tytti Issakaisen, Vihan päivien tekijän. Kuka lienee tämä ehtiväinen nainen. Törmäämme häneen jatkuvasti.

Onkohan missään kaivettu esiin Haavikon näytelmää Agricola ja kettu? Olisiko se ulkopoliittisilta osiltaan vanhettunut? Muistan Sinisalon ja Kahran taannoin Kaupunginteatterissa, ovela näytelmä. Olikohan Holmbergin ohjaus. Teatteri ei tänään puutu vahingossa poliittiseen, ei historiassakaan. Vai tuleeko mieleen.

Vein Marjan ja houkuttelin poikanikin tyttöystävineen katsomaan Vihan päiviä Tuomiokirkkoon. Toinen kerta vain vahvisti oman vaikutelmani: merkittävä teos. Tällä kerralla kiinnitin enemmän huomiota Tytti Issakaisen tekstiin, ensi kerralla hämmästyin vain komeaa visuaalista toteutusta ja joukkojen antaumusta. Teksti on pätevää, asiantuntevaa ja ihailtavan tasapuolista: kohtaukset miltei symmetrisesti suunnitellut punaisten ja valkoisten kesken. Pohjalla ilmeisiä arkistotutkimuksia, ihmisten kertomuksia. Hauska sisäidea jakaa TT:n näyttelijät valkoisiin ja TTT:n punaisiin. Ahti Jokisen esittämän nykypapin harhailu vaikutti ensin haetulta, nyt siihenkin tuli enemmän väliinputoajan tragiikkaa. Lopun dialogi kahden eri aikakauden papin välillä selvensi ydinteemaa, Matti Hannula erinomaisen jykevä näyttelijäkin. Viimeinen sovinto ja ylösnousemus tekivät taas kuristavan kauniin vaikutuksen.

Esityksellä on ollut jymisevä menestys, ylimääräisiä paikkoja myyty esityksiin. Nytkin harras tunnelma pääsiäisiltana. Tällainen puhuttelee aidosti ihmisiä. Teatterikriitikot suhtautuivat turhan ammatillisesti niuhottaen esitykseen, jonka anti on oratorion kaltainen julistus. Seurueemme, jopa poikani, vaikutettuja tapahtumasta.

(Mitähän mahtoi ajatella entinen punasoturi, kristinuskoa tutkimaan kääntynyt Antti Eskola, jonka viisaan pään takaa esitystä katselimme..)

Paavin vaiheiden toinen osa odotti kotona; ei enää syttynyt siten elämään kuin ensimmäinen, ei edes maailmanpoliittisen murroksen kohdalla. Mutta laatutyötä silti. Kaksi hurmosta, kaksi suurta laukeamista; meidän pieni sisällissotamme ja toisen maailmansodan seuraus, koko Eurooppaa jakaneen muurin romahdus – kahden suuren sovinnon kuvaukset kannattelevat tätä pääsiäistämme.