Panu Rajala

Onhan Tampereen Aida hieno, loistava, visuaalisestikin hivelevän kaunis.

Se on Tampereen Oopperan paras satsaus ja riemuvoitto juuri nyt, kun Helsingissä kiivaasti kipuillaan. Nostaisin kuoron miltei pääosaan, niin näyttävää, täsmällistä ja komeasointista oli esiintyminen. Egyptin joukkoja kierrätettiin hauskasti porstuan kautta voitonparaatiin, joten paljous näytti mahtavalta. Tämä on erityisesti Ralf Forsströmin suuri työ, häikäisevä kokonaisuus katsella tutun musiikin poljennossa. Solistit tietysti parasta luokkaa, vaikka ulkoisesti ei uskoisi, että Radames saa naisten sydämet sykkimään. Laulu kajahteli laatuisasti.

Pysähdyin päivällä Jaakko Ryhäsen lausunnon kuullessani. Ensimmäisen kerran joku täräytti suoraan, mistä oopperan taistossa Helsingissä on kysymys. Kaiken taustalla on naruja vedellyt itse Matti Salminen, joka toi Korhosen taloon omaksi marionetikseen. Sen jälkeen nostellut ylisuuria palkkioita ja yllyttänyt kansainvälisiä tähtiä samaan. Ilmankos talous on mennyt nopeasti kuralle. Uskon Ryhästä, muutama lähde vahvistaa oopperasta saman. On tässä vähän kahden basson taisteluakin. Korhosen pätevyyteen en osaa sanoa, ilmeisesti liian pehmeä ja kiltti ja vaikutettavissa oleva kaveri.

Mutta tällaisesta en ole vielä nähnyt julkisesti kunnon kommenttia, tosin parin päivän Hesarit täällä maalla näkemättä. Tulee taas ikävä Seppo Heikinheimoa, se poika olisi penkonut ja soittanut syvät taustat selville aikaa sitten Hesariin, tehnyt varsinaista jatkokertomusta oopperan konnuuksista. Nyt toimittajat tyytyvät Mikko Franckin itsetäyteisiin haastatteluihin, joista ei ilmene juuri mitään konkretiaa.

Vaikeaa on Korhosella, hallitus varmasti paahtaa kestämään ja pysymään urheasti paikallaan. Tilanne käy toisaalta kestämättömäksi. Onko kellään kokonaisnäkemystä hallussaan?

Kimmo Sasin kolari pysähdyttää vielä enemmän. Opettava tapaus, ei pidä ajaa väsyneenä. Minä kun nukahdan usein kirjaakin lukiessa tai tv:n äärelle. Lohtua uhreille, voimia Kimmolle kestää. Avustajan harkitsematon lausunto voi pudottaa miehen eduskunnasta, mutta se on tällaisessa tapauksessa sentään pienin murhe.

Loistava päivä, takana lenkki Helsinkiin ja Tukholmaan.

Waltari-seuran Istanbul-retki näyttää kiinnostavan lujasti päätellen ilmoittautuneista ja väkimäärästä tiistai-iltana turkkilaisravintolassa Eerikinkadulla. Hyvä pohjustus, kaksi ryhmää, aineksia antoisaan kulttuurimatkaan. Syyskuussa lähdetään.

Istuskelua yliopiston kirjastossa, viisauden temppelissä, kunnes loikkasin pitkästä aikaa Etelärannasta Silja Serenaden sisuksiin: kohteena esitelmä Tukholman Nobel-museetissa, aiheena vaihteeksi Sillanpää – urkraft i krigets skugga. Aika monta olen vuosien varrella pitänyt milloin Hässelbyn linnassa, yliopistossa tai Suomi-talossa.

Miten kotoista dallata taas Gamla Stanin kujia. Hotellikin vanha tuttu Reisen, sama missä Sillanpäät asuivat Nobel-matkalla 1939. Siihen keskittyi tietysti esitelmäkin. Viehättävä intendentti Marika Hedin piti minusta hyvää huolta, tarjosi päivällisen ja antoi keskittymishuoneen. Museossa on joka torstai esitelmä jostakin Nobelia sivuavasta aiheesta. Marika kertoi paneelikeskustelusta, jossa debatoitiin akatemian poliittisia valintoja – ja kas kummaa, Sillanpään palkinto oli tietysti noussut malliesimerkiksi. Siitä myytistä ei koskaan päästä eroon, vaikka aika pontevasti todistin myös FES:n kymmenvuotisen ehdokkuuden vaiheita, takaiskuja, niin kielipoliittisia kuin Per Hallströmin lausuntoihin liittyviä esteitä. Se ei todellakaan ollut mikään hatusta vain myötätunnon vuoksi tempaistu poliittinen ratkaisu sodan varjossa 1939, mutta vaikuttaako mikään vakiintuneeseen käsitykseen – tuskin. Katsokaa rajat elämäkerran kolmannesta osasta Korkea päivä ja ehtoo.

Väkeä oli pieni sali täynnä, vilkasta ja keskittynyttä, kyseltiin ja keskusteltiinkin. Mycket intressant, kiittivät. Vackert så.

Katselin Nobel-palkittujen biografioiden sarjaa kirjastossa, mistä FES tietysti puuttuu, ja päätin vielä kirjoittaa sen yksiosaisen Sillanpäästä. ”Det är din plikt”, vahvisti Marika. ”Här har vi platsen färdig.”

Lisäksi istuskelin pari päivää tiiviisti Kungliga Biblioteketissa katsomassa Waltarin sikäläistä vastaanottoa. Mukava kirjasto, Strindbergin henki leijuu. Muuten harmaata, loskaa, ei huvittanut kruisailla kaupungilla.

Laivalla kummastelin ihmisten vimmattua viihdekiihkoa; kaikkea täytyy olla, pelejä, muumeja, kilinää ja trapetsia, viinaa, laulua ja möykkää monenmoista yhä enemmän. Pelkkä matkustus ei ole enää mitään.

Ja Kyrössä taas: Tauno on kaatanut 110 tukkia saunatarpeisiin! Poika on pannut hyrskyn myrskyn myös Voipaan nokassa, komeaa. (Linkolalle sanottava, että tosi vanhoja suoria kuusia, osa uhkasi kaatua jo talon niskaan.. Voipaa ollut luonnontilassa iät ja ajat.) Uusia ideoita. Sunnuntaista sikisi uljas hiihtopäivä, kaksi lenkkiä. Jäällä kiihtävä pakkaspaiste, lentokeli, Pirkan hiihtäjillä riitti vauhtia. Lauri lähti naapurista puolilenkille.

Päivä huipentui kauniisti tenorimme Anssi Hirvosen salskeaan juhlakonserttiin Tampereen Tuomiokirkossa. Haydnin Luominen vaikutti, lisäksi joitain samoja lauluja kuin kuulimme isän muistotilaisuudessa. Merikannon Muistatko vielä sen virren… Hiljenemisen paikka.