Panu Rajala

Sanna Ravin Ansari keskustelun alaisena Kirjakahvilassa.

Oppinut tekijä esitteli teoriansa ja dogmalistansa, jotka valaisivat hyvin miksi kirja tuntuu kovin suunnitellulta, siten tietysti hallitulta ja rikkeettömältä, siis hieman elottomalta. Mutta toisia käsityksiä tuli myös esiin. Polyfoninen rakenne vaikuttaa kyllä kunnianhimoiselta, sitaatit osin aitoja – silti en täysin vakuuttunut että kieli olisi vuosisadan alun isänmaallisen miehen kieltä. Saa olla toista mieltä. Entä voiko kirjoittaa ikään kuin ei vielä tiedettäisi kuinka Suur-Suomen tulee käymään? Myöhempi tieto leimaa väkisin painotuksia. Ilmari Lehtinen käytti ansiokkaan puheenvuoron siitä, miltä jatkosodan ilmapiiri tuntui sen läpi eläneen muistoissa. Kysymyksiä kirvoittava teos, sikäli kiintoisa.

Katselimme vähän jännittyneinä ohjelmaa Kauas pudonneet lauantai-iltana. Juttu tehtiin myöhäissyksyn pimeimpään ja märimpään aikaan, viritys sen mukainen. Ehkä juuri siksi vaatimaton vire tuntuikin aidolta. Vilho pärjäsi hyvin, minä siinä myötäilin. Monet muistot heräsivät mieleen, yöunikin meni. Ihmeen myönteisiä kommentteja ohjelma herätti tutuilta ja kauempaakin. Tehty mikä tehty.

Sää leutoni sen verran, että taas hiihdeltiin jäällä ja lähiladuilla. Marjan viimeinen hiihtoloma päättyi, jäi yksinäinen ilta. Kun taas aamuyöstä herään, katsonkin Oscar-gaalaa. Suosikkejani: Muiden elämä ja Helen Mirren.

PS Ne voittivatkin! The Departed pikapuoliin nähtävä, Matti Salo sitä suositteli aikaa sitten. Hesarissa on Jaakko Anhavalta kova kirjoitus, katsotaan uskaltaako kukaan vastata.

Pitäisiköhän Susan Kurosen kirjastakin olla jotain mieltä? Parhaiten onnistuu kun ei lue, sen muistan monista kohdalleni osuneista kommenteista. Odotan että joku feministitaho ryhtyy ponnekkaasti puolustamaan naisen oikeutta kertoa näkökulmansa. Jokunen kolumni viittoo jo siihen suuntaan (Nykänen Nyt-liitteessä). Toisaalta aihe olisi tarjonnut hyvän satiirisen komedian, jos osaava kirjoittaja olisi auttanut. Amerikassa tehtäisiin ihmissuhdeleffa, joka kurkistaa makuuhuoneesta vallan kulisseihin. Täällä tyydytään (ilmeisesti) vaatimattomaan pikkupaljastukseen.

Pygmalion eli My Fair Lady on klassinen malli, sitä vain varioimaan. Kun katselimme viimein esityksen Tampereen Teatterissa pakkasillan viihteeksi, huomasin kuinka etevä ja ammatillinen ote voi mennä liian sujuvaksi, liian asetelmalliseksi ja viitteelliseksi silloin kun kyseessä on kovin tuttu teos. Ihminen, lämpö, charmi jäävät taidon ja hauskuutuksen jalkoihin. Eivät he tule läheisiksi ihmisiksi, he näyttelevät monista versioista tuttuja ihmisiä. No todettakoon että Marja oli vähän toista mieltä ja viihtyi vallan mainiosti. Sitä paitsi Jukka Leistin Higgins, erityisesti ”miksi nainen ei voi olla kuin mies”, tehosi kyllä minuunkin. Ja Mari Posti lauloi Elizan helakasti.

Keskusteltu parissa yhteydessä paikallisen kulttuurielämän nollapisteestä, Sillanpään Seuran kokouksessa ja kyläreissulla Kaipiossa, missä tapasimme hyvinkin aktiivisia uuskyröläisiä. Monella on käsitys Hämeenkyröstä kulttuuripitäjänä ja hämmästyy, kun tutustuu vallitsevaan todellisuuteen. Sivistyslautakunnalla ja kirjastolla on rahoja tuskin mitään, toista kirjastoa uhkaa sulkeminen, eikä uusia ideoita näytä syntyvän. No tämä ei nyt minua ihan hirveästi enää huolestuta, mutta ihmetyttää kyllä kun muistaa takavuosikymmenten huimia ponnistuksia.

Ei ole helppoa suurilla taidelaitoksillakaan. Ooppera on valtakamarien seitinvartijan S. Tiitisen ensimmäinen vakava kompastuskivi, ilmankos on ruvennut jakamaan hervottomia lausuntoja muustakin (presidentin valtaoikeuksista). Kuinka Ilkka Kuusisto sanoikaan: oopperanjohtajan tärkein tehtävä on ”pipiin puhaltaminen”. Taito näkyy talossa unohtuneen.

Kovat pakkaset hieman jarruttaneet hiihtelyä, pieniä lenkkejä sentään. Ja Tauno on aloittanut puittenkaadon savusaunan hirsitarpeisiin. Olin hetken apumiehenä, komeasti rysähti korkea kuusi talon takarinteestä. Hommaa loppuvuodeksi. Mutta pääasiassa nämä kelit tarjoilevat loistavia sisätyöpäiviä. Jatkettava Waltarin kristillistä kilvoitusta.

Olihan paljastava keskustelu Hämeenkyrön valtuustossa illalla.

Odotetusti valtuusto myönsi kaavoituksen tulevalle jätteenpolttolaitokselle. Kansanäänestys ei tämmöisessä mitään paina. Mutta perustelut pysäyttivät.

Koko asia on ollut alusta saakka harvinaisen selvä. Keskustelussakin ilmeni, ettei kukaan tosissaan jätteiden polttoa vastusta, niin fundamentalistista vihreää ei valtuustossa olekaan. Kysymys on vain todella epäonnistuneesta paikasta ja asian kehnosta valmistelusta.

Vastustavalla kannalla on ollut jo vuoden verran esittää paljon tietoa, tutkimusta, faktaa polttolaitoksen haitoista kauniin puhdasvetisen järven rannassa aivan asutuksen tuntumassa. Kannattavalla puolella on vain yksi uskonvarma perustelu: ellei laitosta tule, tehdas kaatuu. Mitään yksityiskohtaista faktaa ei tämän tueksi ole esitetty eikä voidakaan esittää. Tutkimattomat ovat teollisuuden tiet tätä nykyä globaalissa maailmassa.

Näistä asemista kajauteltiin puheenvuoroja parisen tuntia, lopputulos odotettuakin selvempi: kaava tehdään äänin 21-14. Jokainen ryhmä taisi mennä halki jostain kohdin, keskusta ja kokoomus kuuluvimmin.

Tässä sitä ollaan. Harvinaisen selväksi tuli sekin, ettei luonnon suojelulla tai maisemallisilla seikoilla ole mitään merkitystä, kun asumisen arvoja pannaan puntariin. Kulttuurimaisema on tässä yhteydessä miltei kirosana. Kun uskotaan, että kyse on työpaikoista ja leivästä, kaikki muu saa väistyä. Vaihtoehtoja sijoituspaikasta ei ole edes tutkittu saati kunnolla esitetty. On ikään kuin ylhäältä tullut varmuus, että ellei koko eteläisen Suomen jätteitä polteta Hämeenkyrössä, täällä alkaa työpaikkojen joukkokato. Olisiko tämä pikkuinen paperirulla Hämeen Hälläpyörän partahalla siis väkirikkaan etelä-Suomen jätteiden varassa? Näin yksinkertainen asia ei voi olla.

Nostin hengessäni hattua muutamalle komean retoriselle puheenvuorolle, ennen kaikkea Eero Norokorvelle, joka tuntuu sisuuntuneen todella jätteenpolton hätäisestä bisnesluonteesta. Mitään perustavaa valtakunnallista suunnittelua ei ole ehditty aloittaakaan. Aikalisä ainakin olisi tässä tilanteessa rauhoittanut mieliä ja antanut aikaa ajattelulle ja lisäperusteluille. Mutta ei muuta kuin hirveä rekkaralli käyntiin ja jätepilvet taivaalle, muuten tulee turmio. Pitkässä maassa riittää kuljetettavaa, satojen kilometrien reissuja, melua ja liikenteen uhkaa, väsyneitä kuskeja, pakokaasuja taivaalle mustin pilvin, jätetä sinne ja tuhkaa takaisin. Saavat siinä espoolaisten roskapussit kallista kyytiä ja ilmasto sen kun sakenee.

Oikein kirkastui, kuinka tyhmältä piipitykseltä kuulostivat tässä henkisessä ilmastossa puheet maisemasta ja kunnan imagosta ja siitä kirotusta kulttuurimaisemasta, josta on tullut rasite ja arvoton taakka. Kunhan perässä retuutetaan. Semmoinen on henki, että kaava pöytään ja heti – kyllä ne ympäristö- ja muut sotkut sitten aikanaan jotenkin suttaantuvat. Ja jolleivät suttaannu, niin mikäs siinä auttaa. Pääasia että ruljanssi jatkuu ja rulla pyörii. Vaan kuinka kauan, oli siellä jätteitä energiana tai sitten ei. Jokainen aavistanee sisimmässään senkin, ettei pieni tehdas ainakaan energian hintaerotukseen kaadu – ihan muut tekijät siinä jylläävät. Eikä niihin vaikuteta kunnan valtuustossa eikä ainakaan kansanäänestyksellä.

Niinpä, eikä mikään yllätys ollut sekään, ettei Katariina Pylsyn heiveröinen aloite Sillanpääntien päällystyksen kiirehtimiseksi saanut ainuttakaan kannatusta. Enpä ole siitä niin pahoillanikaan, mutta yleistä henkistä ilmaa sekin äänettömyys vahvisti. Onneksi kukaan ei sentään lausunut hirveintä mörköä, tuota vastustettavaa käsitettä ”sillanpääläinen maisema”. Se vielä olisi puuttunut.

Sitä paitsi, eräs valistunut arvaus: ei sitä polttolaitosta koskaan sinne järven rantaan laiteta, jos vähänkään terve järki ja vesilaki voimassa pysyvät. Ken elää se näkee.

Viikolla Kapa kävi kuvaamassa pitkästä aikaa, mutta valo ei ollut ihanteellinen, kuulemma. Saipa kuitenkin hienon japanilaista puupiirrosta muistuttavan ruudun jostakin hevoshaasta, varsinainen taiteilija. Murtuva maisema -hankkeemme on hyvissä voimissa.

Sittenpä alkoi hiihtoloma, ja Marja tuli taloon. Ihanaa. Olemme hiihtäneet, nauttineet hernesoppaa ja madekeittoa ja blinejä ja ja .. Elämä on taas mallillaan. Laskeudumme laskiaiseen hyvillä mielin.

Luen Poen novelleja ja katson yhteyksiä nuoren Waltarin kauhunovelleihin. Tunnelmissa, asetuksissa jotain sukulaisuutta, mutta en ole löytänyt Waltarilta ”Poe-pastisseja” kuten vakiintunut käsitys uskottelee. Ehkä E.T.A.Hoffmann oli tärkeämpi vaikuttaja, katsottava hänenkin juttujaan. Jaana Kapari on sinällään suomentanut ja toimittanut huolella komean Poe-kokoelman Teokselle. Sieltä johduin Markku Envallin tutkimukseen Toinen minä ja sieltä takaisin Waltarin Turmsiin ja Johannekseen. Kaksoisolento-aihe tai paremminkin suojelusenkeli, genius, ilmaantuu vasta myöhemmin W:n tuotantoon.

Kuinka ollakaan, radio lähetti Merkkituotteen Poesta ja Nelonen kauhuleffan Stephen Kingin pohjalta, jossa oli raju kaksoisminän rakennelma. Joskus aiheet kiertyvät yksiin.

Hanna Pakarisesta tuli mieleeni Juliette Gréco, ulkonäön puolesta, mutta ranskatar oli sensuelli chansonien tulkitsija. Siellä oli yksi nainen, Johanna joku, joka sai fanipalkinnon, häntä olisimme kannattaneet, mutta varmaan Hannakin pärjää kohtuullisesti. Huvittavaa että Lovex, jonka pari poikaa harjoitteli 90-luvulla meidän takkahuoneessa, on nyt näin korkealla. Vilho keskittyy epäkaupallisempaan heavyyn My Fatessa, ehkä nekin vielä ponnistavat näkyville.

Hienoja hiihtokelejä, hankittava pulkka että päästään laskettelemaan. Faijan muistokirjoitus Hesarissa, hyvä. Kuukauden kaari kierretty, vielä paljon käytännöllistä. Vähän päästä hätkähtelen: en olekaan tänään vielä soittanut faijalle…

Tieto Waltarin viimeisestä Palmusta, jota ei filmattu, repesi valtuuskunnan kokouksesta. Siihen on tietysti innolla tartuttu. Eilen puhelin pirisi vilkkaasti. Lausunnot Hesarissa ja Iltsikassa osin ristiriitaisia, mutta uutinen ainakin lykkää mahdollista julkaisemista. Yleistä lukunautintoa käsikirjoituksesta tuskin saa, mutta Palmu-friikeille se olisi herkkua. Kassila ideoi ja Waltari kirjoitti, entisten Palmu-leffojen tyylin kyllä tunnistaa ja repliikit voi kuvitella tuttujen näyttelijöiden lausumina. Lukija voisi ohjata käsiksestä mielikuvissaan oman Palmunsa. Teema oli ajankohtainen 60-luvun alussa: vanhan Helsingin häviäminen repimisinnossa. Mukana on Waltarin tuttua alakuloista huumoria. Mutta toistaiseksi tämäkin teos, Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu, saanee levätä rauhassa.

Aamulla Vepan baarissa rovastimme Sakari pohdiskeli punaisten siunaamista, mistä on kirjoittanut paikallislehteen. Onkohan Hämeenkyrö viimeinen pitäjä, missä tätä lykätään. Sekunda järjesteli pöydässä papereitaan. Toiset tilaavat postin baariin, Sekunda säilyttää siellä arkistoaan. Sitten pidimme löysät sisätreenit hallissa, voitin viimeisen erän tarkkuusfutiksessa ja tarjosin kahvit Matille ja Askolle. Jätteenpoltosta riittää loputtomasti parranpärinää, ratkaisun hetket lähestyvät.

Timo Osara on kuollut. Muhkeasti näytteli isäntä Raipalan Jalmaria täällä Töllinmäen tohtorissa 30 vuotta sitten. Aina iloinen veikko, Johannes Virolaisen kova kannattaja. Vanhat kunnon kyröläiset katoavat yksi toisensa jälkeen.

Niin ja Hannu Savola, nuori päätoimittaja poistui kesken kaiken. Ikätoverit aina pysäyttävät.

Muuten: Petäjällä on Hesarissa pieni kuunteluvirhe. Taisin sanoa jotain Waltarin surumielisestä huumorista, mutta se on muuntautunut jutussa suomalaiseksi huumoriksi. No sitäkin, totta kai.

Lauantaista liikkeellä; nyt on aika keskittyä kirjoittamiseen ja hiihtämiseen.

Lahden VIII Historiapäivät oli jälleen sympaattinen tapaus kiljupakkasilla. Matti Klinge puolusti tapansa mukaan keisarivaltaa ja keskitettyä valtaa yleensä (Putin) ja viittasi meidän omaan ”vallankaappaukseemme” 2000, jolloin eduskunta otti itselleen presidentin valtaa ja aikoo jatkaa samaan suuntaan. Parlamentin rinnastus vanhaan aateliin, joka taisteli keisaria vastaan, on aika huima ja kaukaa kyllä perusteltu. Kuninkaan ja kansan suoraa liittoa ilman välikäsiä kannatti jo Topelius.

Vesa Vares tarkasteli 20-luvun sisäpolitiikkaa, joka oli yllättävän suvaitsevaista ja kiristyi sitten seuraavalla vuosikymmenellä, aluksi, kunnes lientyi. Siitähän oli minun hyvä jatkaa 20-luvun kirjallisuuteen, joka nouti kansainvälisiä virikkeitä varsin ahnaasti Berliinin, Pariisin ja satumaisen idänkaipuun suunnilta (Paavolainen, Waltari, Tulenkantajat). Rinnalla jatkui kansankuvauksen ja sisällissodan tilityksen linja, kärjessä Sillanpää. Liitän esitelmän myöhemmin sivuillensa.

Historiapäivien positiivinen yllättäjä oli Nalle Wahlroos, joka kertoi innostuneesti Åminnen kartanostaan ja toimistaan sen kunnostamiseksi. Rahalla voi siis tehdä tällaisiakin kulttuuritekoja. Gustaf Mauritz Armfeltia käsiteltiin ruotsinkielisessä seminaarissa, jota Marja kiinnostuneena seurasi, tietysti tarvasjokelaisena.

Päätimme päivän Kaupunginteatterin Eero-näyttämöllä, jossa esitettiin pieni jäntevä englantilainen aviodraama Kunnia, hyvin tehty, pidän tällaisesta missä ei tarvitse tehostein eikä lavastein retostella. Näyttelijät erinomaisia (Kaarina Turusen ilmentämä jätetty vaimo muutoksineen!), liikkui Lontoon intellektuellien piirissä, terävästi.

Sunnuntaina faija ”kiitettiin kuolleeksi” Johanneksen kirkossa, missä pääsin ripille 1961. Ajelimme Malmille vielä hautaa tervehtimään.

Aila Meriluoto juhli 60-vuotista kirjailijantaivaltaan eikä suotta Villa Kivessä. Se olikin lähinnä lahjakkaiden jälkeläisten mobilisoima lämminhenkinen iltapäivä ohjelmineen, lounaineen, näyttelyineen. Eeva Kilven kaunis puhe jäi mieleen. Olisihan odottanut jotain virallistakin tahoa tervehdykselle, mutta näin oltiin kuin perhepiirissä, lempeää, iloista. Juhlakalu aina vain vetreässä vedossa.

Saattelin Marjan Töölönlahden jään yli Turun junaan ja luin illalla vielä faijan hyllystä Lasimaalauksen (1946) kannesta kanteen: kuin uhmakkaasti helisevää todistusta siitä, miltä tuntui nousta nuorena sotien painon alta elämään vailla korulauseita ja tyhjiä ihanteita. Siten illuusiottomuudessaan henkisesti jopa Sinuhe egyptiläisen rinnakkaisteos.

Maanantaina SKS:n lukusalissa sukeltamassa Elina Vaaran nauhoitettuihin muistoihin ja iltapäivällä Eduskunnassa, missä pidettiin Mika Waltarin juhlavuoden valtuuskunnan peräti arvokas kokous puhemies Paavo Lipposen johdolla. Vähän voisi hätkähtää näin puitteiltaan arvovaltaista avausta, mutta Waltarin elävä henki pitää varmasti pintansa kaikkea jäykistelyä vastaan. Lipponen erinomainen johtohahmo, hänen intellektuelli puolensa pääsee oikeuksiin. Keskustelu monipuolista ja jopa idearikasta.

Luin faijan hyllystä uudelleen Olavi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä (1929), siinähän on toistoa, huudahtelua ja hengästynyttä snobbailua riittämiin, mutta myös välähtäviä havaintoja ja ajan manifestia, mikä olennaisesti liittyy Waltarin nuoruuteen: Paul Morand, Maurice Dekobra, Pariisin yöt, kabareet, alastonkultti, kaupunkiromantiikka jne. Sekä rikkauden, hienojen autojen, mondeenin elämän estotonta ylistystä, siten sukua ajallemme taas.

Veijo Meren Manillaköyden ilmestymisestä 50 vuotta. Kirjailija oli edelleen hyvässä vedossa Otavan tilaisuudessa. Kuvitettu laitos ilmestyi. Kun sitä selaa, palaa tuoreena mieleen opiskeluaikojen lukukokemus. Silti Linna jyrää sotakuvauksissa; elävä ihmiskuvaus tarttuu kollektiiviseen mieleen toisin kuin hirtehinen jutuniskentä.

Edestakainen lentomatka Savonlinnaan perjantaina heilahti kevyesti; perillä esitelmä aiheesta ”Waltari ja orientti” Osmo Pekosen järjestämässä sarjassa kirjastossa, isäntinä Tietokirjailijat. Yleisöäkin venäläisestä lumipyrystä huolimatta. Kysymys tiukkasi, miksi bysanttia on kuvattu meillä niin vähän. Aiheellinen pohdittava, eipä Waltarin aikoina islamkaan ollut muodissa.

Iltapala Pietari Kylläisessä viritteli monia hankkeita lähinnä Pekosen ehtymättömästä ideapankista.

Isän siunaustilaisuus muodostui ehyeksi ja lämpimäksi suvun kesken. Pastori, tri Ermo Äikäällä on omakohtainen tuntuma pitkään isäsuhteeseen ja suhtautuminen sen mukaista, ajatukset aidosti läsnä. Lassi Logren soitti koskettavasti Konsta Jylhän Vaienneen viulun ja Anssi Hirvonen kajautteli komeasti Merikannon hengellisiä lauluja. Oltiin Johanneksen kirkon perinteessä syvällä, sehän oli perhekirkkomme, myös Oskar Merikannon ja Tauno äikään työpaikka.

Hyvä muistotilaisuus jättää keventyneen, kiitollisen, onnellisen haikean jälkitunnelman.

Nähty kaksi ylhäistä merkkiteosta, Paciuksen-Topeliuksen Kaarle kuninkaan metsästys oopperassa ja The Queen elokuvissa. Edellinen kunnolla punottu juonitarina kauniiden sävelten siivittämänä (pakollinen modernisointi paikoin tuntui turhalta), jälkimmäinen hieno, sisäistynyt, tyylikäs kurkistus vallan verhojen taakse. Dianan draaman käsittely ei varmasti pääty vielä tähän. Helen Mirren ansaitsee Oscarin ja myös Tony Blairista syntyi hauskan ketterä pääministeriprofiili.

>Kirsti Mäkisen Lollot ja kollot julkistettiin Otavassa maanantaina Runebergin päivänä, suomalaista naapurihuumoria, johon on vielä rauhassa palattava. Tilaisuus runsas, tekijä esitteli kirjaa jäntevästi, kiinnostavasti; alkoi tuntua että vanha aihe onkin ajankohtainen näissä kuntaliitosten kahinoissa. Jopa Kyrön sarvipäät saavat ansaittua huomiota. Paljon tuttuja, kiva tunnelma. Kirsti aloitti mediarumbansa näkyvästi.

Runeberg vaihteeksi hyvin esillä. Juhani Lindholmin uusi suomennos Vänrikeistä huomattu, Teivas Oksalakin jyrisi radiossa ja Pertti Lassila ja kumppanit keskustelivat henkevästi iltapäivällä. Marja laulatti koulussa kaikki Sven Tuuvan 28 säkeistöä ja oppilaat pyysivät heti uusintaa! Niinpä minäkin poikkesin pitkästä aikaa Litteratursällskapin juhlaan yliopiston juhlasaliin, saaliina Carina Burmanin säkenöivä juhlaesitelmä neljän kirjallisen naisen vaiheista sekä Christina Indrenius- Zalewskin lausumaa Weckselliä. Moderni musiikki raotti juhlan pönötystä.

Ja sitten vain isän uurna Malmin sukuhautaan kiljuvassa pakkasessa (liitän oheen muistokirjoituksen) ja Ainon kanssa jälkitunnelmointi, minkä jälkeen hurautus Kyröön; täällä kissa vetreänä hengissä, ruokinta ja posti hoidettu, talo paikallaan, lämpö kohtalainen. Vieläkin osanottoja; lämmin kiitos niistä. Katselin unettavaa vaalikeskustelua ja lappilaista poliisisarjaa, eilinen Länteen itään vahvana stalinismin kuvauksena mielessä. Uusi elämänkausi alkaa.