Kaksi teatteriesitystä, toinen viime viikolta, toinen eilisestä ennakosta.

Juha Jokela: Fundamentalisti. Teatteri Jurkan vierailu Espoossa.

Ei heti uskoisi, että kahden henkilön lähes kolmetuntinen keskustelu uskonnosta voisi pitää niin pihdeissään kuin tässä tapahtui. Jokela on taikonut intensiivisen, sähköisen, sekä vapaamuotoisen että kiinteän esityksen kahdesta vastakkaisesta uskonnäkemyksestä, mukana eroottinen jännite naiivin, ehdottomuuksia etsivän ja uskoon heittäytyvän lahkolaistytön ja tieteellisesti suuntautuvan, radikalismillaan keikailevan pappismiehen välillä. Vieressäni istui eläkkeellä oleva kirkkoherra, joka haukkoi henkeään ja piti esitystä ”hurjana”. Sitähän se olikin. Lisäksi erityisesti tytöstä kasvoi syvä ja psykologisesti perusteltu läheisriippuvainen ihmiskuva. Antti Virmavirta johdatteli juttua kertojana takautumin ja muistelevin dramatisoinnein; ihmeen luontevasti istuva ratkaisu. Teatterista poistui syvissä aatoksissa.

Jorma Kairimo: Lehtikeisari. Ohjaus P. Kotkaniemi, TTT:n suurella.

Saattoi odottaa karnevalistista, hilpeän kirpaisevaa kuvausta sensaatiolehdistön varhaisilta ranttalivuosilta. Aivan toisenlainen tuli: vakava, kolkko ja pinnallinen läpikelaus Urpo Lahtisen ja Hymyn pohjaltaan traagisesta menestystarinasta. Ei se myöskään ole kunnon moraliteetti, niin ohuesti hipaistaan polttopisteitä, mm. Timo K. Mukan kohtaloa ja seurannutta oikeudenkäyntiä. Onpahan keskivertoinen elämäkertanäytelmä miehestä, jonka käsissä kaikki muuttui kullaksi ja tuhkaksi.

Lari Halme on hyvä ja notkea koomikko, mutta ei hänessä ole Lahtisen leikkisää klovnia ja nautiskelijaa, ei renessanssiruhtinaan alkiotakaan. Ihmeen äyskivä, kapea ja ryppyotsainen tepastelija nähdään lavalla. Muut ovat täytettä etupäässä (Ami Räsäsessä pientä komiikkaa), huumoria hitunen, satiiria nimeksi, todellista kritiikkiä ei senkään vertaan paitsi lopun syytös Pomo Paavolan toimia kohtaan. Lopustahan varsinainen draama vasta alkaisi.

Mutta on yksi valopilkku: vierailijan Matti Onnismaan vetäisemä hirtevä hahmo Veikko Ennalasta! Salamyhkäinen tyyppi oli Ennala, myyttinsä kuristama tekstilläraatelija. En muista juuri juttujansa lukeneeni, vain vilkaisseeni: niissä oli jotain perverssiä briljanssia, epäaitoa. Hän piehtaroi alhaisissa aiheissaan ja tuijotti samalla ihastuneesti omaa napaansa. Pitkä kapakkakohtaus Lahtisen kanssa on kohtalaisen hyvä, paras. Yritystä sukeltaa pinnan alle.

Tuntui että tekijän eivät oikein innostuneet aiheesta, vaan kuljettivat sitä välimatkan päässä itsestään. Hyviä naisnäyttelijöitä käytettiin polkualennuksella. Mitä saatiin irti esim. Annikki Ant-Wuorisesta? Kävely halki näyttämön. Ja mitä teki Irwin Goodmanin klooni juhlakohtauksessa, joita oli liikaa. Ryyppäämisen uskoi vähemmälläkin.

Muistuu kaukaa (1976) mieleen Per Olov Enquistin näytelmä samantapaisesta aiheesta, nimeä en muista, mutta se keskittyi yhteen moraaliseen huutomerkkiin: yksityiseen ihmiseen häntä jahtaavan toimittajarevohkan uhrina. Nyt entistä ajankohtaisempi aihe! Kuka tekisi kouraisevan näytelmän, ei vain kiiltävää kavalkadia. Tästä poistui tyhjin aivoin.

Kaksi esitystä: toinen puhuttelee voimakkaasti kahden ihmisen dialogina, toinen pitkästyttää koko suuren näyttämön koneistolla. Teatterin käänteiset kasvot.