Joulun loppu, jo sitä kestikin. Kannamme vasta tuuhean kuusen ulos, sammutamme jouluvalot ja haikealta tuntuu taas. Härkäviikot alkavat maalla kevyen raikkaan pakkassään vallitessa. Marjan viimeinen kevätlukukausi, minun kiivain työkauteni, talvi ja kevät.

Tieteen päivät menivät menojaan, ehdin vain pienelle tieteelliselle iltakävelylle. Yliopiston kirjastossa puhuttiin undergroundin muistoista ja 60-luvusta, valtionarkistossa oli hyviä näyttelyjä, Risto Rytin vaiheet ja juutalainen Helsinki. Suurimman vaikutuksen teki Rytin kuritushuone, rautaheteka ja ankea pöytä ja palli. Johan pantiin presidentin henkinen kestävyys koetukselle, eikä ihme että lopulta murtuikin. Hiljentävä ekspositio.

Undergroundin merkitys meillä? Uuden sukupolven esiinmarssi, uskallus pitää protestoivasti hauskaa. Siihen aikaan kun kaikki ei ollut niin sallittua kuin nykyään, ilmiöllä oli varmaan meille suurille ikäluokille vapauttava vaikutus. Nyt tuntuvat muistot aika lapsellisilta. M.A. Nummisen Dägä on tänään leikkisä lastenlaulu, aikanaan siihen sisältyi viesti ja kapina. Tämän päivän undergroundia ovat poliitikkojen tekstiviestit, kaikkinaiset nettisivut (tämäkin) ja chattipalstat, ainakin mahdollisia. Samalla kapina on menetetty, viihde voittanut. Alitajunnasta on tullut osa valtamediaa.

Tieteen päiviltä takavuosien muistuma. Käytiin painia uskosta ja epäuskosta, Porthanian sali äärillään, takaosasta Seppo Heikinheimo huuteli välihuutoja. Keskustelimme hänen kanssaan tauolla, Katri oli mukana ja protestoi epäuskon puolustajia. Heikinheimo vakuutti ettei Jumalaa ole, viimeinen todiste hänen mielestään oli Estonian haaksirikko. Muutaman kuukauden kuluttua hän teki itsemurhan.

Isäni siirrettiin Laaksoon, tutulle osastolle, hyvien hoitajien huomaan. Paljon on puhuttu vanhusten hoidosta ja sen puutteista, mutta meillä on ollut onnea. Aina saatu paras, iloinen, huolehtiva kohtelu. Mutta onhan ankeita kohtaloita nähty riittämiin. Vanhuus on kaunis liuku tuntemattomaan tai sitten kamala odotustila.

PS Kun tässä pyhinä on tavattu kyröläisiä tuttuja, paikallislehden toimittajakin, huomaan kuinka huhut kulkevat ja värittyvät. Mitä minustakin on kerrottu ja varmasti uskottu. Juoru on instituutio, jota vastaan ei kannata taistella, joka on hyväksyttävä, joka on osa minua ja myös kertojia. Sillä on omat julkaisunsa ja palkkionsa. Se yhdistää meitä. Olkoon siis kiitetty.