Aattona ihastelimme Jaanan ja Vesan talon onnistunutta laajennusta Tapanilassa. Koolla parhaita opiskelutovereita, meidän vanhaa joukkoa 60-luvulta, nautimme loistavan illallisen ja vietimme pitkästä aikaa nuoruuden riemukkaita hetkiä aamuyöhön saakka. Kaikki olemme jollakin tontilla kirjallisessa elämässä; ei meidän huonosti ole käynyt, vaikka opintovuodet otimme rennonpuoleisesti, muistaakseni.

Varjon langetti faijan syvenevän väsymys; hänet siirrettiin kotoa Mariaan lepäämään.

Ajoimme sitten vielä Kyröön Ylivakerin klaanin perinteiseen loppiaistapaamiseen, missä talo kuhisee entiseen tapaan monen sukupolven jälkeläisiä.

Ja vielä takaisin Helsinkiin tarkkailemaan faijan tilannetta, joka tuntuu vakaalta. Aino järjesti hänelle hienon joulun Sepänkadulle, mikä saattoi käydä vähän voimillekin Viivyin Helsingissä, joka on taas varsinainen kotikaupunkini, vaikka täällä maan rauhassa vielä huhkin kirjoitustöitä ja viikonloppuja.

Kouraiseva elämys: elokuva nimeltä Muiden elämä, tekijöitä en tässä muista, mutta harvoin olen niin herpaantumatta ja jännittyneesti mitään leffaa seurannut kuin tätä vanhan DDR:n urkintakoneiston armotonta työskentelyä tarkkailun kohteina näytelmäkirjailija ja hänen näyttelijätärystävänsä. Johtuikohan siitä, että käyn niin harvoin elokuvissa, mutta elin elokuvan miltei fyysisesti mukaan tempautuen, sisuksissa kihelmöivä kauhu kunnes lopulta armahtava, loistavaan repliikkiin napsahtava loppu toi täyden katharsiksen. Olihan siinä todella oikeaoppinen käännekohtakin. Parhaita koskaan näkemiäni elokuvia. Joku sanoikin että se on valittu viime vuoden parhaaksi eurooppalaiseksi elokuvaksi. Vähintään oscar-sateen arvoinen, luulisi niiden siellä omien vainojensa muistoissa ymmärtävän tämänkin kammottavan pohjapoljennon. Ja meillähän oltiin aikoinaan hyvinkin innostuneita tästä DDR:n esikuvallisesta sosialismista, jonka todelliset kasvot kääntyvät syyttävinä suoraan elokuvan katsojaan.

(Pohjaa antoi sekin, että olin kuunnellut autossa ajellessani cd:ltä John LeCarrén itsensä loistavasti lukemaa kirjaa The Spy who came in from ther Cold – eli Mies kylmästä, hyytävä läpimurtoromaani Berliinin muurin synkimmiltä vuosilta (1963).

Samaan teemaan tavallaan kuuluu lopulta Erkki Tuomiojan Häivähdys punaista – niin paljon siinä on vakoiluun, salaisiin kontakteihin ja muihin hämäränpuuhiin liittyvää aineistoa. Kirja on kyllä vähän kuivakasti vaikka tarkasti kirjoitettu, ei mikään eloisa esitys. Kuva Hella Wuolijoesta rikastuisi entisestä, jos tämä tietopaketti samalla suhteutettaisiin hänen taiteilijatemperamenttiinsa ja työhönsä dramaatikkona. Loistavia tuloksia sillä saralla, mutta ei Paasikivikään ihan väärässä ollut ärjäistessään 40-luvun konspiratiivisina vuosina, että Hella on suuri roisto… Hänen suhteensa Väinö Tanneriin on muuan musta luku ja on muitakin.

Kun tästä alkaa vuosittain varsinainen uusi työkauteni, voi olla että merkinnät näille sivuille jäävät vähemmälle. Ehkä keskityn enemmän merkittäviin asioihin, ehkä työn etenemiseenkin. Jotkut aina ihmettelevät miksi pidän tällaista enkä osaa selittää sen kummemmin. Kenties kirjoittamalla selvittää asioita itselleenkin paremmin kuin hautomalla. Julkinen päiväkirja tuo palautteita, vihjeitä ja kontakteja, kiitos niistä. Ja tuo ilokseni yhä vähemmän (nimettömiä) kiukunpurkauksia. Joten jossain muodossa pidän yhteyttä, onhan tässä ne vaalitkin tulossa, jolloin monet arvovaltaiset ”blogit” (vähän vieras sana minulle) ryhtyvät kukkimaan ja tämmöinen yksityisajattelu saa rauhassa jäädä vähemmälle huomiolle.