Ensimmäisen kerran kirjoitan uuden vuosiluvun. Pieni juhlava sävähdys.

Onhan vuosi alkanut harmaasti ja pimeyden vallassa. Vettä satoi valtoimenaan, kun poikani kanssa ajoimme Helsingistä tänne maakuntaan. Ensin suorittava Turusta tyhjiä teitä faijaa katsomaan.

Presidentin puhe ei tarjonnut nytkään yllätyksiä eikä juuri keskustelun avauksia. Lempeän tasapuolinen jokaiselle jotakin -linja jatkuu. Sisäpiiri, avustajat, virkamiehet kaiketi tunnistavat, mitä hyvin yleisten lausumien takana piilee konkreettisesti. Me muut saamme arvailla. Millä tavoin siis parannettava kv. yhteistyötä pakolaiskysymyksissä? Tällaisia pikkuseikkoja presidentti ei kerro.

Urho Kekkosen ensimmäinen uudenvuoden puhe 50 vuotta sitten analysoi viiltävästi maailmanpolitiikkaa, sen syöksyyn vieriviä kiviä. Oltiin juuri selvitty Unkarin kansannousun järkytyksistä. Halonen korostaa globalisaatiota, mutta ei aukaise suuria linjoja maailman tilanteeseen eikä suhteuta niitä Suomeen. Aiheita olisi vaikka kuinka.

Pakolaiskysymys on muuten kiitettävästi esillä, tv:ssä pyörii kaksikin sarjaa aiheesta, Tervon haukuttu Mogadishu Avenue sekä eilen alkanut Kotikatsomon Poikkeustila. Jälkimmäinen vaikutti realistiselta. Saamme vaikutelman miltä elämä vastaanottokeskuksissa näyttää, dramatisoituna tietysti. Kontrastina, taustakuvana tuoreet uutiset Somaliasta. Oppinut dosentti korostaa, että meillä on väärä kuva rauhanomaisesta islamista. Mistähän se siis tulee?

Olisiko Aamulehden kulttuuriosasto virkistymässä. Tuoreeltaan kaksi kiintoisaa juttua, varsinkin Varpion ja Jaakko Syrjän duelli (31.12.) muistin luotettavuudesta suhteessa kirjallisiin merkintöihin – aiheena edelleen Väinö Linna. Saara Kesävuoren oivaltama lehtijuttu porautuu elämäkerrallisen tutkimuksen ytimeen. Ymmärrettävä joskin perin harvinainen on rauhallisen Syrjän tuohtumus, joka kumpua riveiltä ja niiden väleistä. Varpio on kirjassaan arvioinut ”kaksinkertaisen” muistin epävarmuutta (miten Syrjä muistaa Linnan muistot), mutta uskonut enimmältä epäröimättä Valmarin aikalaismerkintöjä. Hyvä tasavertainen keskustelu toivottavasti yllyttää lukijoita Varpion ja Syrjän kirjojen äärelle.

Tänään eloisaa debattia naistutkimuksesta, Arto Jokinen pöllyttää Niemelän ja Tammisalon ilmeisen reipashenkistä pamflettia Keisarinnan uudet (v)aatteet. Tunnustaa sentään tämä malefeminist, että naistutkimus voisi vähän ottaa biologiaakin huomioon. Ei olisi pahitteeksi. Mutta vierellä Kari Salminen Judith Butleria kommentoidessaan päätyy itsepäisesti uskomaan, että luonnosta voi puhua vain kulttuurin kielellä. Kyse onkin, minkä kulttuurin – yhteiskunnallisen, humanistisen vai luonnontieteellisen? Viimemainittua naistutkimus hylkii ohjelmallisesti, koska se ei vahvista valittua sukupuoletonta vakaumusta.

Ykkösaamussa Hannu Raittila tiesi ”tuhat metodia”, joilla Saddam Hussein olisi voitu kukistaa. Tällaisia älypäitä maailma todella tarvitsisi. Jospa hän kertoisi vaikka vain sata metodia, joilla Somalia voitaisiin rauhoittaa. Tai kaksi.

Kolmen viisaan keskustelu osoitti, että kosketus luonnontieteisiin antoi taas parhaat kommentit, nyt arkkiatri Pelkoselta. Mutta kärjistävä liioittelu on aina hauskempaa kuin kuivan asiallinen analysointi. Raittila rinnasti kansanäänestyksen vaaroiksi yhtä hyvin kansallisiskelmän valinnan kuin kannanotot kuolemantuomioon!